035

Aamuyöllä, vähän ennen neljää löysin ylimmästä laatikosta päiväkirjan vuodelta 2004. Selatessani muutamia täytettyjä sivuja en voinut kuin virnuilla liki 12-vuotiaalle itselleni. Voi, miten elämä tuntui silloin draamalta ja pienet jutut suunnattoman suurilta. Voi, miten huolettomia olivat ajatukseni.

Teini-ikää lähestyvä minä alkoi osata jo pohtia asioita asteen syvällisemmin, mutta tärkeämpiä asioita olivat syntymäpäivälahjat ja monimutkaiset kaverikuviot. Vaikka paljon on muuttunut, paljon on silti samaa. Vaikka näen selvän eron sen lapsen ja nykyisen aikuisuuden kynnyksellä haparoivan minän välillä, koen silti yhä olevani ulkopuolinen. Yhä tavoittelen täydellisyyttä. Yhä vuodatan sieluni paperille, tai vaihtoehtoisesti näppäimistölle.

Enää en yritä olla erilainen. Jos olen, hyväksyn sen. Jos en, hyväksyn senkin. Teen ja elän vain mieleni mukaan.

Seitsemän vuotta niiden kirjoitusten jälkeen isä- ja isäpuolisuhteeni ovat yhä ongelmallisia. Minulla on ollut poikia, tyttöjä ja poikia. Olen tanssinut yökerhossa jalkani kipeäksi, juonut niin, että olen oksentanut ja suudellut samana iltana niin montaa ihmistä, ettei niitä voi yhden käden sormilla laskea. Olen särkenyt sydämeni, ja tainnut särkeä jonkun muunkin sydämen. Olen ollut julma ja leikkinyt ihmisellä. Olen ollut typerä ja antanut ihmisen leikkiä minulla.

Olen yrittänyt kakoa ulos syötyjen kilokalorien lisäksi itseäni, itseinhoani, riittämättömyydentunnettani ja kaikkia niitä virheellisiä valintoja sekä aivan vääriä ihmisiä. Olen kuluttanut lenkkipolulla ja kuntosalilla itseäni taas vähän pienemmäksi, vielä vähän lähemmäs lopullista katoamista. Olen valvonut yöni kyynelten juovittamilla poskilla ja toivonut, ettei tule seuraavaa. Olen päässyt suurimmaksi osaksi yli tästä kaikesta. Havahduttavaa oli, että merkit tähän olivat ilmassa jo vuonna 2004.

Olen ollut onnellinen ja yhtä lailla lyijynkeveä. Olen muuttanut viihtyisästä pikkukaupungista vielä pienempään kylään, josta pian olen lähdössä. On entisiä ja uusia ystäviä. Toivon kasvaneeni tarpeeksi, kypsyneeni sopivasti ja oppineeni riittävästi pärjätäkseni pian omillani.

Ennen kaikkea olen löytänyt ensimmäisen Miehen kaikkien niiden poikien jälkeen. Miehen, jonka kanssa tulevaisuus on realistinen haave vailla valheiden haavepölyyn ja unelmausvaan piiloutumista. Tällä kertaa ne ovat todellisia, jos toiveet sitä voivat olla.

Tänään aion kirjoittaa taas kirjeen, jota olen suunnitellut ja luonnostellut jo viikon. Aloin täyttää löytämääni päiväkirjaa kaikkien niiden tyhjien sivujen ja soman hevoskuosin kunniaksi. Näin unta, ettei E päässytkään lomille, vaan odotin häntä turhaan. Varusmies toisensa jälkeen astui ulos ovesta, vaan ei hän.

Löysin sattumalta pari päivää sitten entisen luokkalaiseni blogin, kun kulutin aikaani Blogilistalla. Luokkalaiseni ajoilta ennen muuttoa, eli seitsemänneltä luokalta. Muistan kuinka vedin hänen hiuksiaan käytävällä, en tiedä enää miksi. Kissatappelunpoikanen... Mielenkiintoista.

Siivotessani eilen lipastoa löysin myös vanhoja ainekirjoitusvihkoja ja lapsuuden syntymäpäiväkortteja. Valokuvia hyvin pienestä Lyijylinnusta kansallispuvussa silloisessa harrastuksessaan, kuvia minusta esiintymässä polkkatukkaisena kolmasluokkalaisena koulun kevätjuhlassa, joka järjestettiin kaupungin keskustan kirkossa.

En kirjoittanut muutamaa L:ää, kuten 12-vuotiaana suunnittelin. Kirjoitin niitä vain kaksi, ja kumpikin E oli korkeintaan kahden pisteen päässä siitä maagisesta Laudatur-rajasta. Olen jostakin kumman syystä kuitenkin oppinut viime aikoina pitämään kovasti kirjaimesta E. Tiedä sitten, mistä se johtuu...

Kulta, olethan minun? ♥