021

Huh, kunnon postaus huomisillalla. E on ihana. <3 Ei mulla muuta.

Kulta, *kehräystä*

020

Väliaikaisen eron päivä koittaakin vasta maanantaina!

Kulta, ihana kun olet siinä.

019

Tänään on se päivä, jota olen odottanut yhdeksäntoista piinallista vuorokautta. Tänään halaan ja suukotan muruseni pyörryksiin. Tänään viimeinkin E tulee kotiin! Vain viikonlopuksi, mutta silti olen innoissani ja onnellinen.

Siivosin eilen vaatehuoneen. Siinä urakassa kesti kuusi tuntia. Siltikin vaatekriisi on massiivinen. Odotan kahvin tippuvan hiljalleen, ja jos selviän hukkumatta mukiini, alan laittaa itseäni taas naiseksi. Hän on kaiken sen vaivannäön arvoinen.

Kulta, montako tuntia, montako!

018

Harvoin keksiviikot (Kyllä, keksiviikot. Vaihtoehtoinen nimitys alkaa s:llä) ovat yhtä tapahtumarikkaita, kuin eilinen oli. Pikkulauantain kunniaksi päädyin lipittämään mojito-lonkkua istuen lukion pihalla, ja illan toista juomaa istuen pikkukylän paikallisessa. Ilta sisälsi paljon puhetta, vielä enemmän naurua ja mukavasti ihmisiä. Kuitenkin tuijotin puhelintani ja toivoin, etten olisi yksin kaikkien niiden tuttujen keskellä. Mukaan innostui reilusti yli kymmenen henkilöä, eikä minusta tuntunut edes pahalta nähdä entistäni sormus vasemmassa nimettömässään. Toivottavasti hän on saanut elämänsä vihdoin järjestykseen.

Ennen iltaa, jonka päätteeksi humalaisin kieri maassa ja kiipesi makaamaan auton etuikkunalle oli toimelias päivä. Nousin muutaman tunnin unien jälkeen viemään veljeä hammaslääkäriin, ja kävimme kotimatkalla mummolassa kahvilla. Katsoimme Kaksin karkuteillä, johon suorastaan rakastuin! Suosittelen lämpimästi, todella hyvä leffa. Tein ihan hyvää ruokaa, ja sain Aukusti-nimiselle palmuvehkalleni kaverin. Se on rahapuu, jota kutsun täten Eleonooraksi. Lisäksi söimme kakkua nimipäivän kunniaksi.

Tunteja on jäljellä maksimissaan 31. HUOMENNAHUOMENNAHUOMENNA! Tajuatteko, huomenna! Saan kultani lähelleni. Vihdoin. *Sydänryöppy*

Kulta, näytät varmasti hyvältä jopa kurkkusalaateissa.

017

Tunnit vähenevät. Hän lähettää pitkin päivää minulle ihania viestejä, jotka saavat suupieleni kohoamaan hymyyn, enkä malta odottaa sitä hetkeä, kun saan sulkea hänet käsivarsieni sisään. Kirjeeni oli saapunut perille, ja hän luki sen hiljaisuuden jälkeen. Kenties minun täytyy nyt opetella piirtämään kirahvi.

Olen uupunut siivousurakasta, joka kesti useamman tunnin, mutta on vasta alussa. Siltikään en saanut vielä unta. Katsoin Dear Johnin. Se oli ihan kiva elokuva. Ei niin ennalta-arvattava, kuin olisi voinut olettaa. Kuitenkin olisin toivonut vähän siirappisempaa tarinaa, olen sen verran romantiikannälkäinen kahden ja puolen viikon yksinäisyyden jälkeen. Nämä viikot ovat tuntuneet pidemmiltä, kuin ne oikeastaan ovatkaan. Kenties kyse on jostakin inttileski-syndroomasta. Kuin olisin odottanut häntä jo kuukausia.

"...Ota minun käteni, ota valkea käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipuu . . . 
Olisi kummallista tuntea
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä,
sinun raskas pääsi rintaani vasten."

Edith Södergran - Päivä viilenee . . . ,1. Teoksesta Runoja (1916)

Minun pitäisi viedä pikkuveli aamulla hammaslääkäriin, ja sitten jatkaa siivousta. Heittää pois ja polttaa hurja määrä lukioaikaisia papereita. Tehdä tilaa taloustavaroille sisustusarkkuun, jonka sisältöä en tällä hetkellä edes tiedä. Tehdä tosissaan suunnitelma omilleen muuttamiseen liittyvistä asioista. Olen jonossa opiskelija-asuntoon. Pitäisi soittaa ja tiedustella, mutta puhelinkeskustelut ovat... vaikeita. Pelottavia. Olen huono soittamaan ja hoitamaan asioita.

Pohdiskelin ihmisten yleistä suhtautumista siviilipalveluksen suorittajiin. Useimmat tekevät yleishyödyllistä työtä, ja pidempään kuin osa perinteisen asepalveluksen valinneista, mutta silti ihmiset katsovat kieroon. Vähän aikaa sitten Helsingin Sanomien artikkelissakin mainittiin heti ensimmäiseksi, että sivarille maistuu olut. Lievää leimaamista? Ymmärrän siviilipalveluksen valinneiden mahdollisen motivaationpuutteen, koska no, järjestelmä on mitä on. Sama motivaationpuute lienee mahdollinen armeijaankin päätyneillä. Edelleenkin puolustusjärjestelmä on epätasa-arvoinen miehiä kohtaan.

Olen hämmästynyt päivällä minuun iskeneestä tehokkuuspuuskasta. Viime yönä valvoin, kuten tavallista, mutta tällä kertaa pidin hereillä alokastani, jonka piti päivystää kolmeen asti. Pelkään, että käsitykseni ja mielipiteeni, yleinen suhtautumiseni koko inttitouhuun saattaa aiheuttaa jotain kitkaa välillemme. En tiedä, kuinka armeijamyönteinen hän oikeastaan on. Ainakin hän kertoi haluavansa olla siellä mahdollisimman vähän aikaa, koska on parempaakin tekemistä: minä. Pidin tästä vastauksesta. Kovasti.

Minua toisinaan häiritsee eräs humalainen yö, ja sen tapahtumat. Säikähdin silloin. Samoin mieltäni vaivaavat välillä jotkut hänen sanansa. Saan kuulemma tietää joitakin asioita vasta vuoden kuluttua. Hän ei ole oikeastaan kertonut itsestään niin paljon, kuin olisi voinut. Hän on yhä jollakin tavalla vieras, vaikka samalla onkin kuin vanhin ystäväni. Tahdon ottaa selvää tästä miehestä, oppia tuntemaan hänen jokaisen ilmeensä ja ymmärtämään häntä, ottaen huomioon menneisyyden, joka on osaksi arvoitus.

Olen useasti aikaisemmin luullut rakastavani, ja kerran rakastanut. Nyt mietin, olenko rakastumassa. Kenties se on vain ajan kysymys. Joka tapauksessa tahdon nähdä ajan armeijan jälkeen. Tahdon tulevaisuudelta hänet, ja vastauksia kysymyksiini. Ne selviävät kyllä, kunhan päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuka tietää - kuukaudet vuosiksi. Kenties vuosikymmeniksi. Jaksan kyllä odottaa puoli vuotta, yhdeksän kuukautta, vuoden. Olen ihmisiin huonosti kyllästyvää sorttia.

"Sweet Darling
this is my confession to
the crimes of wanting you badly
And Darlin' if you're wondering
here's your answer
yes I like you
I don't love you
I can't love you
yet..."

Mietin, saammeko ensimmäisen yhteisen joulumme jo tänä vuonna, vai joutuuko hän olemaan 250 km:n päässä. Yhtä lailla mietin, miten orpo olo on, jos hän on rämpimässä metsässä ja leikkimässä leiriä useamman päivän, emmekä voi olla yhteyksissä. Tähän mennessä, tutustumisesta lähtien emme ole olleet päivääkään ilman jonkinlaista kommunikaatiota. Todella toivon, että saan hänet jo tammikuussa takaisin itselleni.

"...I do believe I'm getting better
knowing you
hopefully all of you"

Between The Trees - Darlin' 

Kulta, etkö voisi olla vähän huonompi, että pääsisit äkkiä pois sieltä...

016

Suursiivous käynnissä! Heitän IHAN KAIKEN turhan pois. Kannoin kaiken, minkä jaksan ulos. Postausta kunnolliseen malliin yöllä tms. :---) Samaan syssyyn ajattelin siivota vaatehuoneen.

Kulta, pölyisiä terkkuja!

015

Kirjoitin eilen kultaselleni nelisivuisen kirjeen. Hupsista. Vähän venähti. Olin ensin aikomuksissa piirtää hänelle kirahvin, ihan vain siltä varalta, ettei hän vahingossa liikaa pusikoissa rämmittyään erehdyksessä luule törmänneensä sellaiseen. Mitään muuta en eilen tainnutkaan tehdä.

Ai niin, katsoin Tuulen viemää. Se oli... pitkä. Hyvin pitkä, mutta ihan kiva. Ajattelin katsoa seuraavaksi Dear Johnin, sopii jotenkin tavallaan tilanteeseen!

Olen tänään tehnyt oikein maittavaa kasvislasagnea, ampunut pikkuveljen kanssa pallotykillä ja... hmm, opettanut äidin lisäämään kuvia Facebookiin. Ja millä lopputuloksella! Nimim. täten olen merkittynä kuvaan, jossa olen ennen lakkiaisia aamulla hammasharja suussa, yöpaidassa, hiukset ponnarilla asettelemassa viimeisiä koristeita kakkujen päälle.

Mietin, tekevätkö murusemme intissä tätä nykyä muuta kuin syövät pitsaa? Tänään on jo toinen päivä putkeen, kun kuulen nuorten miesten tilanneen moiset kasarmille. Somaa, ne kaikki vyöryy sieltä takaisin ainakin muutaman kilon painavampina!

Enää alle 100 tuntia odotusta. Huomenna OIKEASTI pakko siivota. Ellen innostu katsomaan veljen kanssa piirrettyjä. Meillä on listalla Kaksin karkuteillä! Sinällään huoneen tila alkaa olla melkoisen lemmikkipitoinen. Löytyy koirankarvoja, villakoiria, kärpäsiä, hyttysiä ja niitä villakoiria. Mainitsinko jo villakoirat? Puutarhankin ajattelin ilmeisesti perustaa. Sen verran lattiaa koristaa paljaiden jalkojen mukana kulkeutuneita ruohonkorsia yms. mukavaa.

Mutta jos kulta ei tule ensi viikonloppuna käymään meillä, onko pakko siivota? Ajattelin perjantaina aamupäivästä alkaen laittautua taas ihmisennäköiseksi tämän kolmen viikon metsittymisen jälkeen. Vielä ei tarvitse murehtia lohkeilleista kynsilakoista, pinsettien mahdollisesta olinpaikasta tai siitä tosiasiasta, että en löydä tuolta kaaoksesta mitään järkeviä vaatteita. Panikoin sitten torstain ja perjantain välisenä yönä!

Tätä suunnitelmaa noudattaen kaikki kyllä hoituu kuten aina tavallisesti: kiireessä, stressaten ja miten sattuu. :)

Kulta, en aio itkeä, vaikka itkettää.

014

En osaa olla kyynelehtimättä puheluiden aikana, mutta eilen illalla en vollottanut enää täysin hallitsemattomasti. Enkä paljoa. Ehkä vielä opin.

Ukkostaa, joten taidan viettää lukemisen ja palapelin kokoamisen kyllästämän päivän.

Kirjoitan tänään kirjeen.

Nyt kone kiinni ja takaisin sänkyyn kahvin ja paksun kirjan kera! Koetan huomenna saada aikaan taasen kunnollisen postauksen.

Kulta, arvostan sinua todella paljon.

013

Katkeruuskohtaus iski eilen iltapäivällä. Asiaan vaikutti tietoisuus siitä, että jotkut onnekkaat saivat tärkeimpänsä kotiin jo täksi viikonlopuksi, samoin kuin perjantaisen yhteydenpidon vähäisyys. Istuin illan kotona, havaitsin hukanneeni Big Benin valmiiksi kootun yläosan palapelistäni ja tuijotin näyttöä apaattisena.

Onneksi en varmaan ollut ainoa, jota kiroilutti ankarasti. Suoraan sanottuna olin äärimmäisen k*rpiintynyt, paitsi että hei, voiko sitä olla näin teknisesti ottaen, jos toinen on ollut poissa jo kaksi viikkoa? Joka tapauksessa, ärsytti. Ketutti. Suututti. Tympäisi. Voiko sitä suomalaisemmin ilmaista, kuin v*tutti? Koetan olla mukasiveä ja hieman sensuroida, ah miten tekopyhää.

Vastustan koko Suomen Puolustusvoimien toimintatapaa ja rakkaan asuinvaltiomme lainsäädäntöä sen suhteen. Jos tavoitteena olisi oikeasti toimiva, tasa-arvoinen maanpuolustus, kummankin sukupuolen pitäisi osallistua pakolliseen palvelukseen. Kutsuntoihin osallistuisi jokainen nuori mies ja nainen, ja heistä eroteltaisiin parhaiten armeijaan soveltuvat yksilöt, sukupuolesta välittämättä. Loput suorittaisivat palveluksensa jotenkin muuten. Tai sitten tämä koko roska olisi vapaaehtoista kummallekin sukupuolelle.

Kun kuuntelee ja lukee joidenkin mielipiteitä armeijasta, tuntuu usea pitävän sitä tärkeänä ns. miehistymisen kannalta. Ensinnäkin, onko valtion tehtävä miehistyttää nuorisonsa? Miehistyvätkö inttitytötkin? Onko oikein, että valtio tukee ja ennen kaikkea arvottaa tiettyä miehen mallia puolustusjärjestelmänsä ohella? Onko vain yksi oikea tapa olla mies?

En ala nyt vuodattaa tähän postaukseen kaikkea sisääni piilottamaa katkeruutta ja kyseenalaistusta, sillä huono päivä parantui huomattavasti välittömästi hiljaisuuden jälkeen. Puhelin alkoi täristä ja piipata. Viestejä! Paljon! Ja millainen viesti olikaan ensimmäinen...

Kuten jo nopeasti päivitin edellisen merkinnän alkuun, saan kultaseni luokseni kahdeksi seuraavaksi viikonlopuksi! Saatuani nämä uutiset itkin silkasta ilosta. Näen hänet! Ei välittömästi toista kolmen viikon odotusta! Joko juhlitaan?

Kulta, nyt jaksan taas odottaa.

012

Lisäystä 23:11

IHANAA! Saan E:n luokseni kahdeksi seuraavaksi viikonlopuksi! Itken silkasta ilosta!

Kävin eilen kaatosateessa kävelyllä koiran kanssa, ja meidät molemmat olisi saanut vääntää kuivaksi sen jälkeen. Oli silti ihan mukava lenkki, varsinkin kun sain viestiä kesken kaiken. Muutenkin puhelin piippasi eilen ahkerasti! Totta kai harmittaa, että joudun odottamaan vielä maksimissaan 174 tuntia (kyllä, lasken tunteja), mutta enää viikko! Ensi perjantaina!

Toinen harmin aihe on se, etten onnistunut lähettämään hänelle kuvaa, vaikka yritin useasti ja eri tavoilla. Puhelimeni lähettää sen normaalisti, samoin ottaa vastaan normaalisti. Muoto on tavallinen. Hänelle asti se ei kuitenkaan päädy. Pahus.

Tämän jäljellä olevan odotusajan ennen hänen lomaansa ajattelin kuluttaa joko tekemällä ei-mitään, kuten tähänkin asti, tai sitten voisin kaivaa vaatehuoneen pohjalta viime syksynä keskenjääneen palapelin, ja koota sen viimeinkin loppuun. Tosin rasian löytyminen taitaa vaatia ensin perinpohjaista siivousta. Toinen pahus. Joka minun on pitänyt toteuttaa jo useamman viikon. Kolmas pahus.

Vaatehuoneesta mieleeni: mitä puen ensi perjantaina? Vaatekriisi! Mulla ei ole mitään päällepantavaa! Eiku... No joo, E. Mutta... Ei siitä sen enempää.

E:llä oli vain yksi söpö toive liittyen näkemiseemme pitkän tauon jälkeen. Että laitan vähän hajuvettä häntä varten. En yleensä käytä, koska suihkaus melkeinpä mitä tahansa tuoksua vaatii vierailua lääkekaapilla. Saan armottoman päänsäryn. Pitänee varata laukkuun mukaan asianmukaisia nappeja, koska eihän tuollaisesta pyynnöstä voi kieltäytyä?

Ai niin, kaveri oli käynyt eilen Haaparannan puolella Ikeassa. Mäkin haluan! E:n kanssa! Sitten... joskus kun muutetaan yhteen. Tapahtuuhan näin, tapahtuuhan?

Kulta, olisipa ensi perjantai.

011

Makoilimme E:n kanssa sängylläni. Toisin kuin hänen kapoisessa vuoteessaan, siinä mahtuu jopa liikkumaan sysäämättä toista lattialle. E yritti kiivetä ulos useammasta ikkunasta, ja päätyi lopulta katolle. Äitini tarkisti jokaisen lasin luona, tirkisteleekö joku ulkopuolella. Hän oli huolissaan siitä, että E hyppää alas. Lohduttelin häntä, ettei siinä kävisi pahasti, koska talomme on niin matala.

Itsetuhoisuuden jälkeen päädyimme raikkaaseen metsään, hiekkatielle. Mäen alla näkyi talo. Joku katseli kauempana tiellä puiden keskellä sijaitsevaa rakennusta. Juoksimme kaikki sisälle. Laitumella oli paljon hevosia ja poneja, joita menimme silittelemään. Kiipesin aidan yli ja juoksin kohti miestä, jonka kasvot olivat kuin vanhasta valokuvasta. Yritin käydä hänen kimppuunsa. Riuhdoin, yritin potkia ja lyödä. E ei päästänyt minua tämän lähelle. Hänen oikeat kasvonsa paljastuivat, ja havaitsin hänen olevan väärä henkilö.

Päädyimme ylellisen hotellin baariin, jossa tarjoilijan virkaa hoiti Audrey Hepburn punaisessa mekossa. Hän oli juhlinut syntymäpäiväänsä ja juonut itsensä humalaan samaisessa ravintolassa ennen työvuoroaan. Livahdimme E:n kanssa hissillä yläkertaan huoneeseen, jossa yhdellä seinällä oli sinisävyinen kukallinen tapetti.

Oveen koputettiin. Sen takaa paljastui virallisen näköisiä miehiä tummat, asialliset puvut päällään. Heillä oli tärkeitä papereita, jotka vaativat allekirjoittamista. Huoneeseen asteli kaunis blondi, jonka kanssa kilpailin E:n huomiosta. Loppujen lopuksi vein voiton.

Makoilimme sängyssä ja katselimme ikkunasta alhaalla avautuvaa kaupunkia. Nukahdimme. Havahduin siihen, kun huoneessa oli kaksi vierasta, epäsiistiä miestä katselemassa meitä. Ajoin heidät ulos, koska E tai hänen kaverinsa eivät saaneet mitään aikaan asian hyväksi.

Lähdimme uimaan kylpylän puolelle, ja miehet onnistuivat jotenkin kummasti kastautumaan lähinnä mutakylpyä muistuttavaan altaaseen. Tämän jälkeen he sotkivat tavallisen altaan loikkaamalla sinne puhdistautuakseen kaikesta siitä liasta. Juoksimme miesten pukuhuoneen puolelle. Ulkona oli tulossa lumimyrsky. Kiirehdimme pyöröovista yläkertaan hakemaan tavaroitamme.

Matkalla joku seurasi meitä. Minä ja E yritimme eksyttää tämän pelottavan hahmon, ja juoksimme useita eri portaita yhä vain ylöspäin ja ylöspäin. Emme onnistuneet. Hän odotti meitä huoneen lähellä, uhaten E:tä. Pelastin meidät iskemällä asetta pitelevän miehen rinnan läpi jotain terävää. Tämän jälkeen sysäsin hänet alas pilvenpiirtäjän katolta. Pelkäsin itsekin putoavani.

Selvittyämme uhasta olimme lähdössä pitämään hauskaa ja pelaamaan jotain. Ostimme kumpikin pinkit kengät. Aula oli täynnä tuttaviani, joten kysyin kovaan ääneen: "Oletko valmis häviämään, kulta?", ihan vain osoittaakseni kaikille niille ihmisille, kenen kanssa olen siellä.

Istuimme ringissä ulkona, paikassa, joka on lähellä kotiani. Joimme pohjia, valmistautuen lähtemään jonnekin. Kummankin ystäviä oli mukana. Meno yltyi hotellin tapahtumiakin painokelvottomammaksi, kunnes kuulin äänen: "Lyijylintu, herää! Anna ruokaa!"

Kello oli yksi. Olin taas poistanut torkun ja nukahtanut uudelleen. Hups?

Ensimmäisen kerran heräsin puoli seitsemältä, kun alokkaaltani tuli viestiä, että heidän oli pitänyt herätä paloharjoituksen vuoksi jo viideltä. Ei käy kateeksi. Yllätykseni meni lisäksi pilalle, koska hänelle lähettämäni kuvan tila on: "Välitystietoja odotetaan."

 

Suunnittelin lisäksi jo eilen illalla toista kirjettä, ja tekaisin muutaman rivin jotakin roskaa. Huomaa, etten ole kirjoittanut kunnolla taaskaan kuukausiin. Voisin ehkä lisätä kyseisen säälittävän tekeleen kirjeeseen, vaikka olenkin ruosteessa.


Maankamaran kahlitessa meitä
toisistamme erottavin kilometrein
on kaipuuni 

korkealle 

Toiveeni kimpoavat ilmaan
siivekkäiden tanssiessa kateudelleni
linnunteillään

vailla ikävää

 
Taas vaihteeksi kamala väsy koko ajan. Murun alkaa selvästi olla ikävä, sillä tällä viikolla, erityisesti kirjeen jälkeen olen saanut huomattavasti enemmän ja söpöilevämpiä viestejä kuin ensimmäisiin päiviin. Ei valittamista!


Kulta, sinä ja minä. Ehkä pesukone. ;)

010

 Unettaa. Sain unta viiden maissa aamuyöllä haikean kaipauskohtauksen jälkeen. Olen ollut tänään suorastaan poikkeuksellisen reipas. Olin pukeissa, kotityöt tehtynä ja ennen kaikkea hereillä jo ennen puolta kolmea. Tämä johtuu kyllä enimmäkseen siitä, että kaveri on tulossa hakemaan muutamaa kirjaa, jotka lupasin hänelle lainata.

Arki alkaa asettua uomiinsa, vaikka en edelleenkään saa oikein mitään aikaan. Ei sillä, että olisin koskaan saanut pakottamatta itseäni viime tipassa. Mietin vain, että kuinka voi olla näin vaikeaa ihan vain nukkua yksin yö toisensa perään. Onneksi enää kahdeksan päivää jälleennäkemiseen. En malta pitää näppejäni erossa hänestä, kunhan saan E:n taas lähelleni.

Postauksen suhteen vähän mitäänsanomaton päivä. Eräs kaverini ei pysty enää keskustelemaan kanssani, koska mielessäni pyörii vain yksi asia. Yritän kovasti elää omaa elämääni tässä satunnaisessa viikonloppuparisuhteessa. Kirjoittaminen auttaa huomattavasti.

Pohdin vain, miten hän suhtautuisi siihen tietoon, että olen perustanut blogin ihan vain hänen ikävöintiään varten... Kirjoittamisestani ei ole aina pidetty, mutta E ei ole vielä sanonut mitään negatiivista. Olen kertonut hänelle, että aloin bloggailla, mutta en tarkentanut sen kummemmin.

Kulta, ikävöin jopa sitä, kun sekaannut ärsyttävästi ruoanlaittooni.

009

Lisäystä 22:32
 
HIHII kirjeestäni tykättiin! 8)


Viime viikolla en saanut nukuttua, tällä viikolla en ilmeisesti muuta tekisikään kuin nukkuisin. Mitäköhän seuraavalla viikolla? Joka toisen yön valvon, joka toisen nukun? Siemailen tässä aamukahviani ja katselen harmaana ja raskaana makaavaa taivasta. Sää vaikuttaa ainakin itselläni huomattavasti mielialaan. Tämä painostava synkkyys saa aikaan melankoliaa.

Jännitän, mitä kirjeestäni pidetään. Mietin kovasti, uskallanko lähettää sen, vai kokeeko alokkaani sen ahdistavana. Itse rakastan lukemista ja kirjoittamista, ja ilmaisen itseäni parhaiten tekstin muodossa. Puhuminen on vaikeampaa kuin sormien liidättäminen näppäimistöllä tai kynän liu'uttaminen paperilla. Kirjoittamalla ajatukset ovat valmiimpia. Selkeämpiä. Viimeistellympiä. Täydellisempiä? Hän sen sijaan on enemmän käytännön ihmisiä, eikä niin välitä lukemisesta.

Minä valitsen kirjan, hän valitsee elokuvan. Vasta E:n myötä olen alkanut katsoa leffoja. Aikaisemmin en ole jaksanut keskittyä, ja olen takertunut minua häiritseviin pikkuseikkoihin, jotka ovat vieneet maun koko pätkästä. Yhä minua ärsyttävät esimerkiksi räikeät kielivirheet tekstityksissä, mutta olen nyt viimeisen parin kuukauden aikana katsonut yhteensä luultavasti enemmän elokuvia kuin kahtena viime vuotena niitä ennen.

Olen päässyt yli turhautumisestani yhteydenpidon vähäisyyteen, enkä muutenkaan ilmaissut hänelle, että olin pettynyt vähäiseen viestimäärään. Ymmärrän, ettei hän voi siihen itse vaikuttaa. Hän vastaa kyllä, kunhan ehtii ja voi. Aikaisempi versio minusta olisi syyllistänyt, kitissyt, loukkaantunut ja moittinut. Ehkä olen taas hieman kypsempi, vaikka taidankin olla jollakin tasolla ikuinen lapsi.

Jutellessani netissä muiden inttileskien kanssa törmäsin aiheeseen vuosipäivät ja kuukausipäivät. Meillä ei miekkosen kanssa oikeastaan ole mitään tarkkaa päivämäärää, josta lähtien olisimme olleet pari. Voiko tapaamispäivää juhlistaa tässä tapauksessa? Kai me olemme pari? Tutustumisemme jälkeen olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä ja nähneet ahkerasti. Jo aikaisessa vaiheessa sovimme, ettemme tapaile muita ja lakkiaisissani kesäkuun alussa esittelin hänet poikaystävänäni. Haluan hänen olevan osa tulevaisuuttani, ja toivon hänen haluavan samaa.

Asiat ovat edenneet nopealla tahdilla, vaikka puhuimme alkuvaiheessa, ettei meillä ole mikään kiire. Hänen kanssaan on niin luontevaa, että tuntuu kuin olisimme tunteneet vuosia. Kuitenkaan en tiedä hänestä vielä läheskään kaikkea, enkä malta odottaa saavani tutustua häneen perusteellisemmin. Voiko toista ihmistä muutenkaan tuntea täydellisesti? Kokemuksieni mukaan ihmiset osaavat yllättää vielä vuosikausien jälkeenkin.

Ihmiset muuttuvat, useimmiten huomaamattaan ja vähitellen. Kuitenkaan toista ei voi muuttaa haluamansa kaltaiseksi, ainakaan aidosti ja pitkäksi aikaa. Jos jotain olen elämästä oppinut näiden kahdeksantoista ja puolen vuoden aikana, niin tämän.


"I'd do anything
Just to fall asleep with you"

Simple Plan - I'd Do Anything


Mietin jo, mitä kertoisin seuraavassa kirjeessä, ja keksin toisenkin idean, jolla piristää E:tä kurkkusalaattimeren keskellä. Lähetän hänelle viikoittain itsestäni kuvan, jossa olen piirtänyt johonkin vartaloni osaan sydämen. Toivottavasti päähänpistoni miellyttää häntä.

Kulta, odotan reaktiotasi.

008

Raukea ja laiska päivä. Vetelehdin sängyssä yli kahteentoista, vaikka pitikin välillä nousta antamaan pikkuveljelle aamiaista ja auttamaan tätä nettiongelmissa sun muussa. Olen jälleen lapsenvahtina arkisin, kunnes koulu alkaa. Vasta syötin veljeä tuttipullolla, ja nyt hän menee jo toiselle luokalle. Aika rientää, ja minä lahnaan vuodesta toiseen.

Eilen en itkenyt laisinkaan. Tekstailin kullan kanssa illalla, ja hymyilyttää vieläkin. Onneksi sopeudun helposti. Olen luultavasti jo kertonutkin, mutta alkuviikko oli minulle todella vaikea. Enää 11 aamua, niin näen E:n.

Kaipaan hänessä ihan kaikkea. Pelkästään tietoa siitä, että hän on läsnä. Samassa huoneessa tai samassa asunnossa. Hänen ääntään, nauruaan. Ilmettä, kun hän haluaa silityksiä. Hänen käsivarsiaan ympärilläni ja sitä tunnetta, kun makoilemme vierekkäin ja nojaan hänen rintaansa. Tuoksutan hänen kaulaansa. Ikävöin sitä, miten hän ottaa minut aina huomioon.

Olen vasta tämän välimatkan erottamana alkanut tajuta, miten tärkeä hänestä on ehtinyt tulla todella lyhyessä ajassa. En käsitä, mitä pelkäsin ja epäröin alussa. Miksi annoin menneisyydelle valtaa sen verran, että olin ylivarovainen. Kirjoitin hänelle kirjeessä vähäsen myös näistä asioista. Etäisyys on auttanut käsittämään toisen ihanuuden kokonaisuudessaan ja opettanut arvostamaan läsnäoloa sekä yhteistä aikaa.

 Tietysti hänessäkin on joitakin pieniä ärsyttäviä juttuja, mutta ilman niitä olisi tylsää. Ne tuovat vain lisää ulottuvuutta hänen persoonaansa. Särmiä tarvitaan, mutta ei liikaa. Aikaisempi suhteeni oli kuin kuutio, jota yritettiin tunkea palikkatestissä läpi ympyrästä, eikä kulmien hioutumista pois jaksettu odottaa. Tämä ei kaikella todennäköisyydellä ole samanlaista. Toivon niin.

Minun pitäisi kiskoa jonkinlaiset vaatteet niskaani, tehdä ruokaa, tiskata ja viedä kirje postiin. Yritin olla siinä kepeä ja hyväntuulinen. Toivottavasti onnistuin.

Kulta, olet todellakin odotuksen arvoinen.

007

Lisäystä klo 20:27

Kirjoitin hänelle kirjeen! Laitan sen huomenna postiin.

Eilinen oli vähän parempi päivä kuin aikaisemmat. Sain pitkästä aikaa unta, pystyin syömään enkä itkenyt ennen kuin myöhään illalla soittaessani haukottelevalle muruselle. Istuimme melkein kaikkien varsinaisten kavereideni kanssa keittiössä ja söimme, samalla kun yksi heistä liihotti muiden mukana ympäri taloa. Oli ihan mukavaa nähdä ihmisiä ennen kuin kaikki hajaantuvat ympäri Suomea opiskelemaan. Siihenkin on alle kuukausi aikaa.

 Suuntasimme kotibileistä, joissa tuijotin puhelintani vähemmän kuin aikaisemmin paikalliseen. En edes juonut kovin paljoa, mutta silti tänä aamuna on väsynyt ja vähän pahoinvoiva olo. Pahinta on syyllisyys siitä, että lähdin yksin. Hyvä on, kysyin häneltä mielipiteen, mutta siltikin. Vaikutti, ettei hän oikein pidä ajatuksesta, että olen juomassa kavereiden kanssa.

Joka tapauksessa padot murtuivat, kun kuulin hänen äänensä ja tajusin taas, miten kaukana hän on ja kuinka pitkään joudun vielä odottamaan. Elämän mittapuulla lyhyen ajan, mutta nyt se tuntuu pieneltä ikuisuudelta.


I miss you more than you even know
More than I seem to share
And where would I go, if ever you weren’t there
 
Between The Trees - Miss You


 Erityisen mukavaa oli kertoa tänä aamuna, että toinenkin lintu oli kuollut yön aikana. Ensimmäisenä minulta kysyttiin, unohdinko ruokkia ja juottaa. Kiitos luottamuksesta. En unohtanut. Enkä jättänyt aurinkoon, vaikka kysyit sitäkin. Ihanaa, kun yrittää parhaansa ja se ei siltikään riitä.

Äskettäin hänellä ei ollut aikaa puhua puhelimessa ja vierailijoita oli kuulemma paljon. Minäkin olisin halunnut olla heidän joukossaan.

Ai niin, ajattelin kirjoittaa hänelle jokainen sunnuntai kirjeen, jokaiselle armeijassa vietetylle viikolle. Ja kyllä, lähettää ne postitse hänelle. Kommentteja, onko tämä huono idea?

Nyt ei itketä, vaan olo on pelkästään haikea. Kai tähän on jo tottunut. Vielä 12 päivää. Kaikki on laimeaa yksin.

Kulta, tuot värit elämääni.

006

Lisäystä 2:25 

Humala on vain tylsä asia, eikä kaverilla tai baarissa ollut kovinkaan hauskaa ilman E:tä. Koska kirjoitan mitä sattuu (täytyy korjata moneen kertaan), jää kunnon päivitys huomiseen. Juttelin murun kanssa hetken puhelimessa, kyyneleiden kera.

Olen lähdössä kaverin luokse parin siiderin voimin, kirjoitan kunnon postauksen yöllä tai huomenissa. :)

Kulta, ajattelen sua.

005

Lisäystä 20:01

Sain juteltua kullan kanssa kymmenisen minuuttia, ja nostin taas omia ahdistavuuspisteitäni itkemällä tietysti myös puhelun aikana! Mistä näitä kyyneleitä riittää? En ole menettänyt toivoani vielä täysin, sillä hän oli ainakin nyt aluksi sellaisessa patterissa, missä muistaakseni oli enimmäkseen lyhyitä (180 pv) palvelusvaihtoehtoja.

Minun pitäisi kuulemma syödä ja nukkua, etten ole huonossa kunnossa. Ihan oikeassahan hän on, mutta kun... Kai se pitää vaivautua huomenna johonkin, etten vain märehdi kotona. Sain kehotuksen keksiä tekemistä ja mennä ihan vapaasti, sillä hän luottaa minuun.


Poden huonoa omaatuntoa eilisestä vuodatusviestistä E:lle, mutta oloni helpottui vähäsen. Toivottavasti en vaikuttanut hänen mielialaansa negatiivisesti. Kerroin täsmälleen miten vaikeaa tämä minullekin on. Hyvä on, kenties hippusen itsekästä. Sillä välin kun miehet ovat pellekoul.. armeijassa, tyttöystävät itkevät netissä.


"The sun comes up and you are all over my mind
You're in my brain before I can open my eyes
As I go on without you
My heartbeat wont slow down
I need you back like I need air to breath this out"

 Yellowcard - See Me Smiling


Luurin tuijottamisesta maaninen kiilto silmissä on tullut uusi lempiharrastukseni. Tästä piinaavasta odotuksesta huolimatta on mieliala ollut tänään vähän valoisampi. Kenties ikävään alkaa tottua, tai sitten laitetaan kaikki hormonitoiminnan piikkiin. Viime yön nauroin kuunnellessani Jenni Vartiaista ja soveltaessani hieman lyriikoita. "Tuuli tuule sinne missä muruseni on, leiki hetki hänen kaljullaan..." En ikinä arvannut tämän olevan näin vaikeaa.

 

Sain tänään vihdoin ja viimein jotain aikaan. Siivosin hieman huonettani, eli siis lähinnä järjestelin tavaroita paikoilleen, selvitin tuolilla makaavan vaatevuoren, imuroin ja vein matot ulos. En tahdo vaihtaa vielä tyynyliinoja, koska ne tuoksuvat E:ltä... Kävin myös koiran kanssa kävelyllä, mutta olisi pitänyt jättää kyseinen otus kotiin, sillä mielipiteemme riittävän pitkästä lenkistä olivat eriävät. On siinä minulla koira, vetää väkisin kotiin.

Ennen lenkkiä yritin väkisin syödä - huonolla menestyksellä. Alkoi vain oksettaa. Kai sitä elää muutaman päivän lähinnä kahvilla ja vedellä?

Päätin koettaa päivittää ajatustapaani positiivisempaan suuntaan: enää 14 päivää, niin näen kultani. Neljätoista pitkää päivää. Kaksi viikkoa. Ajattelin huomenna koettaa lähteä kaverin bileisiin, vaikka ei huvitakaan juoda. Pitänee vain kysyä ensin tykkääkö alokkaani huonoa. Hänkin kysyi minulta aina ennen kuin lähti kavereiden kanssa ulos ilman minua.

Lintuvauvakin teettää entistä vähemmän työtä. Se pomppii ja lentelee omilla teillään, ja tulee vain välillä syömään kuullessaan nimeään huudettavan. Toivottavasti se itsenäistyy, oppii kunnolla lentämään ja pärjää luonnossa.


"Well now I look at you, and you're still more than I can take
You're like a slow song, starting to accelerate

And all my life, I looked for you
For arms that I could fall into"

 Yellowcard - With You Around


Tahtoisin kovasti soittaa E:lle. Odotellessani mahdollisuutta siihen olen kuunnellut Yellowcardin uusinta levyä. Varsinkin pari biisiä sopivat joko osittain tai kokonaan mielialaani.

Näin aamun puolella unta, että hän ei ollutkaan vielä lähtenyt, vaan olimme menneet tavallisesti nukkumaan. Havahduin siihen, kun ketään ei ollutkaan vieressä ja olin laittaa viestiä kysyäkseni mihin ihmeeseen hän on kadonnut ja miksi. Kesti hetken tajuta, ettei se ollutkaan todellista.

Kulta, kaipaan ääntäsi.

004

Lisäystä klo 23:55

Odotan vain, että tämäkin päivä on ohitse. Sitten saan alkaa odottaa, että seuraava päivä on ohitse. E sanoi puhelimessa eilen, että tulisi elää tässä hetkessä. En tahdo, koska hän ei ole täällä. Oletan hänen olevan vihainen minulle, yhtä lailla kuin olen vihainen itselleni. Pahoin pelkään sen purkautuvan niin, että rivistö saa yhden sievän viivan lisää.


Syöminen tuntuu vastenmieliseltä, kaikki maistuu ei-miltään. Yöllä pyörin sängyssä ja odotan unta, luovutan ja palaan koneelle, yritän uudelleen nukkumista. Vieressä on vain tyhjää, eikä mieheltä tuoksuva tyyny lohduta kovinkaan paljoa. Kääriydyn ikävöimään hänen lainaamaansa huppariin. Sekin tuoksuu häneltä. Olo on kuin koiralla, jolle jätetään lohdutukseksi yksinäisen päivän ajaksi omistajalta tuoksuva vaatekappale.

Tämä lamaannus on jotain kamalaa ja hämmentävää. Kauanko tätä jatkuu? Koska saan itseäni niskasta kiinni? Mikä auttaisi?

Nousin tänäänkin kahdeksalta kolmen huonosti nukutun tunnin jälkeen ruokkimaan muksuja, eli siis harakoita. Ne eivät pysyneet enää yhtään laatikossaan, vaan pomppivat ympäri pihaa. Päivällä lähdin käymään sisällä, ja jätin orporaukat ilman valvontaa puun alle. Kun palasin takaisin, toinen oli hukkunut pihamme suihkulähteeseen. Heikompi ja pienempi, jolle ei enää maistunut ruoka, ja joka tärisi ja välillä kaatuili koko aamun. Mietin, kuinka vihainen E tulee minulle olemaan siitä, että toinen huomaani uskotuista linnuista kuolee alle viikossa. Hautasimme sen takapihan perälle. Toinen: Pekka on sentään ahnas syömään, virkeä ja hyväkuntoinen, ja lennähtelee pikkumatkoja. RIP Olga. </3

Kuvaajana toimi Lyijylintu ;o

Pyysin murulta anteeksi viikonlopun kiukutteluani. Vaikka kaipaus onkin kova, huokailen ja kuuntelen melankolista musiikkia, alkaa ikävään ehkä vähän turtua. Tänään paistaa aurinko ja mietin, jaksaisinko lähteä viikonloppuna joko naispuolisen kaverin luokse bileisiin vaiko miespuolisen kaverin kanssa mökille. En tiedä, E ei välttämättä pitäisi jälkimmäisestä. Todennäköisin vaihtoehto on, että jumitan tässä näytön äärellä tai saan omituisen siivousinnostuksen ja järjestän keskellä yötä vaatehuonettani tai muuta vastaavaa kaaoksen kotipesää.

Eilen illalla join yksin koneella yksinäisyyteeni.

Kulta, anteeksi että olen tällainen.

003

Kolmas päivä meneillään ja olen jo raunioina. Onnittelut ovat suotavia. Säälittävältä vollotukseltani ehdin sentään kokeilla vähän uusia rullaluistimia, ja sain nilkkani kipeäksi vartissa. En ole horjunut moisien surmanloukkujen päällä vuosikausiin, joten tasapainoiluni mahtoi näyttää hauskalta. Ai niin, se myhyttely ja ulina. Syitä on.

 Suunnaton ikävä on tietenkin itkunaihe nro 1. Varmistin häneltä saanko soittaa puoli kahdeksan maissa, ja se sopi. Tässä kyseisessä puhelussa oli tiettyjä häiriötekijöitä, kuten esim. se, että hänen ympärillään oli kamala hälinä. Olen pettynyt, jos hän ei edes yrittänyt etsiä vähän rauhallisempaa paikkaa puhumiseen. Ja entistä pettyneempi olen, jos hän huomasi että puhelun loppupuolella nieleskelin kyyneliä ja siitä huolimatta lopetti mahdollisimman nopeasti. Jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Tai sitten kuvittelen. Tai syynä E:n etäisyyteen oli vain liikaa korvia ympärillä.

Miehenmokoman nykyisessä olinpaikassa olisi ollut vierailupäivä tänä sunnuntaina. Olisin ollut menossa ihan millä tahansa keinolla kyynelehtimään vähän lisää ja roikkumaan epätoivoisena E:n kaulaan (no okei, olisin ehkä hillinnyt vähän mielitekoani), mutta hän ei ilmoittanut minua listaan. Näin ollen se siitä.

Näen hänet seuraavan kerran 29.7, jolloin olemme menossa festareille kahdeksi päiväksi. Se siitä yhteisestä ajasta. Ehdin jo toivoa vaikka ja mitä, ennen kaikkea näkemistä mahdollisimman pian, ja odotukseni romahtivat betonille. Somaa. Hän ei ollut varmistanut minulta olenko tulossa ja näin ollen tarkan tiedon puutteessa teki mitä teki. Tai siis, jätti tekemättä. Itkunaihe nro 2.

Häpeän omaa käytöstäni. Itsekkyyttäni. Kiukuttelen naurettavasti, olen pettynyt yhteydenpidon vähäisyyteen (vaikka hän toivottavasti yrittää parhaansa?), enkä kestä ajatusta melkein kolmesta viikosta erossa hänestä. Viimeisenä viikonloppuna ennen hänen lähtöäänkin murjotin sekä perjantaina että lauantaina joistakin merkityksettömistä pikkujutuista. PMS <3. Pelkään pilanneeni taas vaihteeksi kaiken, tai jos en ihan jokaista seikkaa, niin ainakin paljon. Olen katkera ja vihainen, koska haluan pitää hänet ihan vain itselläni ja lähelläni. Itkunaihe nro 3: oman käytökseni sietämättömyys.

Myhyttelyn ja vollotuksen ohella olen pyydystänyt karkailevia harakanpoikasia, jotka toivottavasti pian oppivat syömään itse. Alokkaani orvot linnunpoikaset jäivät minun hoidettavakseni. Niiden emosta oli jäljellä vain jalka ja vähän höyheniä, joten E otti ne huomiinsa ja hoivasi. Olin linnuistakin mustasukkainen, koska hän huomioi niitä enemmän kuin minua. Mokomat muksut saisivat jo lentää omille teilleen, vaikka ovatkin somia.

Voisi kai leikkiä uudella puhelimella tai jotain. Katsoa ehkä leffan. Yrittää ryhdistäytyä.

Lakata tuijottamasta puhelinta.

Kulta, vastaa nyt siihen viestiin.

002

Polkaisin blogin käyntiin hyvinkin nopealla ensipostauksella, joka varmaankin jo selvensi tilannetta jonkin verran. Hei, olen Lyijylintu ja olen inttileski. Koska ikävä iski jo ennen junan lähtöä asemalta ja ahdistus sai minut valtaansa toisen päivän aamuna, päätin turvautua vanhaan, hyväksi todettuun keinoon purkaa tuntemuksiani ja kanavoida tämä odottamisen turhauttavuus. Kyllästyin tuijottamaan puhelinta. Aloin taas kirjoittaa.

 Kuuntelen sateen kohisevan maahan ja ajatukseni ovat 250 kilometrin päässä, jossa E toivottavasti nukkuu. Olen odottanut häneltä viestejä kuumeisesti koko päivän. Pakko myöntää, olen pettynyt niiden vähäisestä lukumäärästä (2 kpl), vaikka ymmärränkin että varsinkin tämän epätasa-arvoisen ja naurettavan järjestelmän - jonne hän joutui matkaamaan - alkuaikoina vapaa-aika mahtaa olla vähissä.

Emme ole tunteneet kovinkaan kauaa, mutta silti ikävä raastaa - no, ikävästi ja tahtoisin vain oman ihanan E:ni takaisin viereeni siliteltäväksi leuan alta ja turvaksi kalvavaa yksinäisyyttä kohtaan. Itsekkäästi pelkään menneisyyteni kiinni kiilatussa komerossa kolisevien luurankojen ilmaantuvan jälleen, kun hän ei ole helposti saatavilla, kertomassa minulle koko olemuksellaan että kelpaan.

Tapasimme tämän vuoden vappuna, ja miten se klisee menikään tunteista ja silmäyksistä? No, hyvä on. Aluksi pidin häntä hieman turhan innokkaana ja epäröin itse, vaikka katselinkin häntä ennen kuin varsinaisesti tapasimme ja hän baarin puolenvaihdoksen jälkeen pyysi minua tanssimaan - kuten herrasmiehet ennen. Mennyt aika vetoaa minuun hienostuneisuudellaan ja tyylillään. Vappu oli tämän tytön menoa.

Nyt taidan olla rakastumassa häneen, vaikka saattaakin olla liian aikaista.

Joka tapauksessa minä olen herkästi vollottava runotyttö ja lastenohjelmia rakastava (E:n kanssa voi katsoa niitä!), huomionhakuinen prinsessa. Tarvitsen kipeästi ohjelmaa ennen korkeakoulun alkua syyskuussa, sillä ystäväpiirini ei ole erityisen laaja ja kesätöitäkään en onnistunut pitämään. Blogi helpottakoon vähäsen päivien toimettomuutta ja pään sisällä vellovaa ajatuskarusellia.

Kulta, olet ihanin.

Ps: Pitäiskö mennä vaan Demiin itkemään...

001

Toinen päivä. Se on takana. Selvisin. Enää 178, 268 tai 360 päivää.

Kulta, tule jo takaisin.