Polkaisin blogin käyntiin hyvinkin nopealla ensipostauksella, joka varmaankin jo selvensi tilannetta jonkin verran. Hei, olen Lyijylintu ja olen inttileski. Koska ikävä iski jo ennen junan lähtöä asemalta ja ahdistus sai minut valtaansa toisen päivän aamuna, päätin turvautua vanhaan, hyväksi todettuun keinoon purkaa tuntemuksiani ja kanavoida tämä odottamisen turhauttavuus. Kyllästyin tuijottamaan puhelinta. Aloin taas kirjoittaa.
Kuuntelen sateen kohisevan maahan ja ajatukseni ovat 250 kilometrin päässä, jossa E toivottavasti nukkuu. Olen odottanut häneltä viestejä kuumeisesti koko päivän. Pakko myöntää, olen pettynyt niiden vähäisestä lukumäärästä (2 kpl), vaikka ymmärränkin että varsinkin tämän epätasa-arvoisen ja naurettavan järjestelmän - jonne hän joutui matkaamaan - alkuaikoina vapaa-aika mahtaa olla vähissä.
Emme ole tunteneet kovinkaan kauaa, mutta silti ikävä raastaa - no, ikävästi ja tahtoisin vain oman ihanan E:ni takaisin viereeni siliteltäväksi leuan alta ja turvaksi kalvavaa yksinäisyyttä kohtaan. Itsekkäästi pelkään menneisyyteni kiinni kiilatussa komerossa kolisevien luurankojen ilmaantuvan jälleen, kun hän ei ole helposti saatavilla, kertomassa minulle koko olemuksellaan että kelpaan.
Tapasimme tämän vuoden vappuna, ja miten se klisee menikään tunteista ja silmäyksistä? No, hyvä on. Aluksi pidin häntä hieman turhan innokkaana ja epäröin itse, vaikka katselinkin häntä ennen kuin varsinaisesti tapasimme ja hän baarin puolenvaihdoksen jälkeen pyysi minua tanssimaan - kuten herrasmiehet ennen. Mennyt aika vetoaa minuun hienostuneisuudellaan ja tyylillään. Vappu oli tämän tytön menoa.
Nyt taidan olla rakastumassa häneen, vaikka saattaakin olla liian aikaista.
Joka tapauksessa minä olen herkästi vollottava runotyttö ja lastenohjelmia rakastava (E:n kanssa voi katsoa niitä!), huomionhakuinen prinsessa. Tarvitsen kipeästi ohjelmaa ennen korkeakoulun alkua syyskuussa, sillä ystäväpiirini ei ole erityisen laaja ja kesätöitäkään en onnistunut pitämään. Blogi helpottakoon vähäsen päivien toimettomuutta ja pään sisällä vellovaa ajatuskarusellia.
Kulta, olet ihanin.
Ps: Pitäiskö mennä vaan Demiin itkemään...
Hyvä, että alotit tämän blogin, ehkä se tosissaan helpottaa- edes hiukan. Vaikkei ikävää turrutakkaan.
VastaaPoistaValitettavasti tämä velvollisuus kuuluu Suomen lakiin ja tiedän, että monet muutkin ovat tästä närkästyneitä. Ja sanotaan, että 'armeijassa tehdään miehiä', pyhpah. Kuulostaa ennemminkin siltä, että kidutetaan ja muserretaan- aivan kuten sinuakin. Ja asia johtuu armeijasta, vaikka tilanne on eri.
Miten luulen, että jos se ei olisi pakollista, varmasti siltikin sinne jotkut menisivät?
Ymmärrän tuskasi.. Mutta ymmärtäminen tuskin helpottaa Sinun oloasi..
Ei auta toivoa, että se olisi pian ohi, koska se on valhe.. Täytyy vain odottaa ja niellä tuska, kyynelehtiminenkään ei riko lakia. Sun täytyy vaan jostain kerätä voimat!
Ja ps. muistaa, että vaikkei hän olekaan koko aikaa siinä vierelläsi, kertomassa kuinka ihana olet- varmasti jossakin hän miettii sitä.
Pärjäile!
Viaton, mä rakastan sua D: <3
VastaaPoistaChipChip: Kiitos ja halaukset <3
VastaaPoistaAnonyymi: <123