Kolmas päivä meneillään ja olen jo raunioina. Onnittelut ovat suotavia. Säälittävältä vollotukseltani ehdin sentään kokeilla vähän uusia rullaluistimia, ja sain nilkkani kipeäksi vartissa. En ole horjunut moisien surmanloukkujen päällä vuosikausiin, joten tasapainoiluni mahtoi näyttää hauskalta. Ai niin, se myhyttely ja ulina. Syitä on.
Suunnaton ikävä on tietenkin itkunaihe nro 1. Varmistin häneltä saanko soittaa puoli kahdeksan maissa, ja se sopi. Tässä kyseisessä puhelussa oli tiettyjä häiriötekijöitä, kuten esim. se, että hänen ympärillään oli kamala hälinä. Olen pettynyt, jos hän ei edes yrittänyt etsiä vähän rauhallisempaa paikkaa puhumiseen. Ja entistä pettyneempi olen, jos hän huomasi että puhelun loppupuolella nieleskelin kyyneliä ja siitä huolimatta lopetti mahdollisimman nopeasti. Jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Tai sitten kuvittelen. Tai syynä E:n etäisyyteen oli vain liikaa korvia ympärillä.
Miehenmokoman nykyisessä olinpaikassa olisi ollut vierailupäivä tänä sunnuntaina. Olisin ollut menossa ihan millä tahansa keinolla kyynelehtimään vähän lisää ja roikkumaan epätoivoisena E:n kaulaan (no okei, olisin ehkä hillinnyt vähän mielitekoani), mutta hän ei ilmoittanut minua listaan. Näin ollen se siitä.
Näen hänet seuraavan kerran 29.7, jolloin olemme menossa festareille kahdeksi päiväksi. Se siitä yhteisestä ajasta. Ehdin jo toivoa vaikka ja mitä, ennen kaikkea näkemistä mahdollisimman pian, ja odotukseni romahtivat betonille. Somaa. Hän ei ollut varmistanut minulta olenko tulossa ja näin ollen tarkan tiedon puutteessa teki mitä teki. Tai siis, jätti tekemättä. Itkunaihe nro 2.
Häpeän omaa käytöstäni. Itsekkyyttäni. Kiukuttelen naurettavasti, olen pettynyt yhteydenpidon vähäisyyteen (vaikka hän toivottavasti yrittää parhaansa?), enkä kestä ajatusta melkein kolmesta viikosta erossa hänestä. Viimeisenä viikonloppuna ennen hänen lähtöäänkin murjotin sekä perjantaina että lauantaina joistakin merkityksettömistä pikkujutuista. PMS <3. Pelkään pilanneeni taas vaihteeksi kaiken, tai jos en ihan jokaista seikkaa, niin ainakin paljon. Olen katkera ja vihainen, koska haluan pitää hänet ihan vain itselläni ja lähelläni. Itkunaihe nro 3: oman käytökseni sietämättömyys.
Myhyttelyn ja vollotuksen ohella olen pyydystänyt karkailevia harakanpoikasia, jotka toivottavasti pian oppivat syömään itse. Alokkaani orvot linnunpoikaset jäivät minun hoidettavakseni. Niiden emosta oli jäljellä vain jalka ja vähän höyheniä, joten E otti ne huomiinsa ja hoivasi. Olin linnuistakin mustasukkainen, koska hän huomioi niitä enemmän kuin minua. Mokomat muksut saisivat jo lentää omille teilleen, vaikka ovatkin somia.
Voisi kai leikkiä uudella puhelimella tai jotain. Katsoa ehkä leffan. Yrittää ryhdistäytyä.
Lakata tuijottamasta puhelinta.
Kulta, vastaa nyt siihen viestiin.
Ihana lukea jotain tällaista kun itsekkin jäin maanantaina inttileskeksi! Kamala ikävä omaa kultaa ja olo on mitä yksinäisin.. Itsekkin vartioin kännykkääni lähes pakonomaisesti.. Joka on vähän häiritsevää ja turhauttavaa kun niitä viestejä tulee aika vähän kullalta (3-5kpl)
VastaaPoistaKannattaa olla kiitollinen siitä että vietitte viikonlopun yhdessä, nimittäin minulla ja kullalla alkoi heti pe aamusta hirveä riita mikä kesti su iltaan asti ja olimme siihen asti erossa.. Kunnes su illalla hän tuli luokseni mutta ei siinä kauan keretty olemaan ku saman tien jo pitikin alkaa nukkumaan ja aamulla oli lähtö miehellä..
Ajon jatkaa blogisi lukemista, melkein kuin lukisi omia tunteita jonkun toisen kirjoittamina. Voimia sinne!
Melye, jaksamista sinullekin ja toivottavasti näette mahdollisimman pian! :)
VastaaPoistaHei! Ton ikävän pitäis hellittää pikkuhiljaa ja yhteyden pito jätkän puolelta helpottuu luultavasti mosakauden jälkeen, ainakin meillä oli näin :) Jätkä on siis ollut nyt tammikuusta lähtien intissä ja pääsee lokakuussa. Onhan se aina välillä vähän vaikeeta vieläkin, kun ei saa nukkua toisen vieressä ja ei voi heti hehkuttaa jotain ihanaa asiaa tai itkeä huonoa oloa toisen olkapäähän, mutta onneksi niillä on nykyään sentään lähes joka viikonloppu vapaat :)Meillä oli toi intin alku siitä vähän vaikee kun kulta oli koko ajan kipeenä eikä sitten päässytkään aina lomille kun piti jos joutu osastolle tai sai vapautuksia, se oli kauheeta kun ei nähty kun ehkä 1-2 kertaa kuussa mutta onneks se on nyt tasottunu.. Ja kannattaa opetella sen verran sulkeen korvia ettei ala inttijutut heti kyllästyttään, meinaan pahimmassa tapauksessa voit joutua kuunteleen niitä jopa vuoden.. Tsemppiä sinne päin! :)
VastaaPoistaHahaha, tsemppiä ja kärsivällisyyttä varmasti tarvitaan. Niitä samoja sinne viimeisiksi kuukausiksi!
VastaaPoista