008

Raukea ja laiska päivä. Vetelehdin sängyssä yli kahteentoista, vaikka pitikin välillä nousta antamaan pikkuveljelle aamiaista ja auttamaan tätä nettiongelmissa sun muussa. Olen jälleen lapsenvahtina arkisin, kunnes koulu alkaa. Vasta syötin veljeä tuttipullolla, ja nyt hän menee jo toiselle luokalle. Aika rientää, ja minä lahnaan vuodesta toiseen.

Eilen en itkenyt laisinkaan. Tekstailin kullan kanssa illalla, ja hymyilyttää vieläkin. Onneksi sopeudun helposti. Olen luultavasti jo kertonutkin, mutta alkuviikko oli minulle todella vaikea. Enää 11 aamua, niin näen E:n.

Kaipaan hänessä ihan kaikkea. Pelkästään tietoa siitä, että hän on läsnä. Samassa huoneessa tai samassa asunnossa. Hänen ääntään, nauruaan. Ilmettä, kun hän haluaa silityksiä. Hänen käsivarsiaan ympärilläni ja sitä tunnetta, kun makoilemme vierekkäin ja nojaan hänen rintaansa. Tuoksutan hänen kaulaansa. Ikävöin sitä, miten hän ottaa minut aina huomioon.

Olen vasta tämän välimatkan erottamana alkanut tajuta, miten tärkeä hänestä on ehtinyt tulla todella lyhyessä ajassa. En käsitä, mitä pelkäsin ja epäröin alussa. Miksi annoin menneisyydelle valtaa sen verran, että olin ylivarovainen. Kirjoitin hänelle kirjeessä vähäsen myös näistä asioista. Etäisyys on auttanut käsittämään toisen ihanuuden kokonaisuudessaan ja opettanut arvostamaan läsnäoloa sekä yhteistä aikaa.

 Tietysti hänessäkin on joitakin pieniä ärsyttäviä juttuja, mutta ilman niitä olisi tylsää. Ne tuovat vain lisää ulottuvuutta hänen persoonaansa. Särmiä tarvitaan, mutta ei liikaa. Aikaisempi suhteeni oli kuin kuutio, jota yritettiin tunkea palikkatestissä läpi ympyrästä, eikä kulmien hioutumista pois jaksettu odottaa. Tämä ei kaikella todennäköisyydellä ole samanlaista. Toivon niin.

Minun pitäisi kiskoa jonkinlaiset vaatteet niskaani, tehdä ruokaa, tiskata ja viedä kirje postiin. Yritin olla siinä kepeä ja hyväntuulinen. Toivottavasti onnistuin.

Kulta, olet todellakin odotuksen arvoinen.