Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulina. Näytä kaikki tekstit

tiistai 13. maaliskuuta 2012

247

Ainoat suukot, mitä tänään saan, ovat mokkatäytteisiä ja suklaakuorrutteisia. Jäljellä on 536 tuntia, ja tahtoisin vain E:n tänne ja heti. Miten pahuksen pitkä aika voi olla kolme viikkoa ja kaksi päivää? En ottanut päikkäreitä. Pikkuveljen vierailu hävitti karkkipussin. Puhelimessani on soma kuva eräästä nukkuvasta kaksilahkeisesta.

Kulta, tuijotan sua. :3

torstai 8. maaliskuuta 2012

242

Ilmeiset lentoharjoitukseni päättyivät tässä äskettäin lyhyeen: löysin itseni keskeltä jäätikköä pyrstöltäni. Koko viime yön heräilin, ja sainpa nostatettua kuumeenkin. Nyt jännitetään, miten työpaikan käy, koskapa aion suunnata hakemaan sairaslomaa. Olen vielä kuukauden koeajalla. Toissapäiväinen hyvä mieli kostautui korkojen kera: eilinen oli täynnä itkua ja hammasten kiristystä. Huippua seuraa aina pohja, joka saa mielialan laskemaan kuin kuuluisa lehmän häntä. Terveyskeskus, here I come. E tulee huomenna.

Kulta, entä jos?

PS: Hyvää naistenpäivää! :)

maanantai 13. helmikuuta 2012

218



Odotukseni viime viikonloppua kohtaan taisivat olla liian suuret, koskapa tuntemukset jälkeenpäin olivat hyvistäkin hetkistä huolimatta lähinnä hippusen pettyneet. Olisin tahtonut tehdä yhdessä jotakin, sillä muruseni oli nähnyt kavereitaan parina aikaisempana viikonloppuna. Koska niin ei juurikaan käynyt, itkin eilisiltanakin. Tosin kaikki muukin kaatui päälle. Kaatuu yhä. En rohjennut tunnustaa E:lle, että jälkimaku ei ole kovinkaan auvoisa. No, nytpä tiedät, jos tätä joskus luet.


Perjantai oli yhtä itkupotkuraivaria ja yksinäisyyttä, sillä hän oli äkillisesti lähdössä poikien kanssa baariin. Olin vain hieman suruisa, kunnes E suuttui ja anoppi sekaantui. Se vain pahensi asioita. Saimme kuitenkin loppujen lopuksi jonkinlaisen sovun aikaan. En kuitenkaan ole varma, onko se riittävä, ja kuinka pitkäksi aikaa.  Hän kuitenkin toi minullekin yöllä ruokaa, kunhan viimein kömpi luokseni.

Lauantaikin vaivaa. Eräs henkilö paljasti todellisen luonteensa suoralla kettuilulla E:lle. (Annoin tänään osan takaisin. Huumorintajuttomia on hauska kiusata.) Nousimme vasta päivällä, ja lahnasimme taas kuuntelemassa E:n äitiä. Minua vaivaa ravata siellä jatkuvasti. Ennen kaikkea en jaksa kuunnella, enkä tahdo, että kukaan pistää nenänsä minun tai meidän asioihin. Miehen mukaan minun tehtäväni on mainita asianomaiselle, jos sekaantuminen häiritsee. En ole samaa mieltä. Ei hän ole minun äitini.

Lauantai-illan hän pelasi, ja minä nukahdin hyvissä ajoin ennen yhtätoista. Heräilin välillä toteamaan, että hän oli yhä uppoutuneena luomaansa maailmaan ja vuoteen 1602. Sain uniseuraa taas aamuviideltä. Itsehän olin kerrassaan viihdyttävä ja viehättävä viikonlopunviete. Ensin kiukuttelen, ja sitten nukun. Tuntuu, ettei mikään uni taaskaan riitä.


Olen niin kyllästynyt tähän yksinäisyyteen. Minulla ei ole elämässäni mitään muuta sisältöä kuin E. Hän ei kuitenkaan ole vielä osa arkeani, ja sekoan tässä virikkeettömyydessä. Olen äärimmäisen epävarma kyvyistäni ja pääsystäni kouluun, ja tarvisin nyt erityistä tukea ja kannustusta. En ole kuitenkaan saanut oikein minkäänlaista kommenttia, mitä mieltä tykkimieheni on suunnitelmistani.

Hän ei ottanut kantaa lähtisikö mukaan, jos vaihtaisin kaupunkia. Tässä loukossa ei ole mitään. Ei paikkoja, joissa käydä. Ei asioita, joita tehdä. Ei ihmisiä, joille puhua. Jos pääsisin edes haluamaani oppilaitokseen, voisi todennäköisyys juttuseuraan ja sosiaaliseen elämään olla hieman suurempi, mutta kuten jo mainitsin: en luota itseeni.

Koskapa odotan vain päivien kuluvan, käyn raatamassa kamalilla työajoilla ja kehnolla palkalla, heräilen tyhjässä sängyssä ja itkeskelen ikävääni sekä pohjatonta yksinäisyyttä, en kestä yksinoloa yhtään enempää kuin on pakko. Siksi on niin vaikeaa, vaikka E kävisi vain muutaman tunnin näkemässä kavereitaan. Tietysti hän tarvitsee sitä, eikä voi olla kanssani jokaista hetkeä, mutta minulla ei ole mitään muuta. Kaipaan huomiota. Kaipaan hyväksyntää. Olen onneton muodostamaan uusia sosiaalisia kontakteja, ja missäpä minä edes ihmisiä enää tapaisin?

En tahtoisi olla näin vaikea ja mahdoton. En tahtoisi ulista taas tyytymättömyyttäni elämäni tiettyihin osa-alueisiin. E sanoi perjantaina ihania asioita, ja luotan hänen tarkoittaneen niitä. Tahtoisin olla niiden arvoinen. Yritän kovasti, mutta tuntuu, ettei se riitä. Tuntuu, etten minä riitä. En sitten tiedä kenen mittapuulla. Omallani, vai jonkun muun.


Laitoin tänään opiskelija-asuntosäätiölle sisäisen hakemuksen yksiöstä. Huomenna on pakko alkaa soitella työpaikkoja hakemusten spämmimisen ohella. En kestä tätä asuntoa, enkä jaksa nykyistä työtä. En henkisesti, enkä fyysisesti. Miksei vain voi olla jo huhtikuu. Miksei E voi tulla jo takaisin pysyvästi. Miksi pitää olla koko ajan kamala olo ilman häntä.

Kulta, tarkoitathan kaikkea sitä kaunista?

perjantai 10. helmikuuta 2012

215

Särkee ja kolottaa kuin vanhempaakin raihnaista muoria. Nilkka on kipeä ja selkä peruskalliota. Olkapää on niin jumissa ja vihlova, että kättä on tuskallista liikuttaa. Ihanaa. Mutakakustani tuli suklaakakku, koska pidin sitä minuutin-pari liian kauan uunissa. E ei tiedä, haluaako tortilloihin kana- vai jauhelihatäytteen. Meikkivoide on kohta lopussa, eikä pitkäaikaista suosikkiani enää valmisteta. Hiukset huutavat apua. Kämppis on ilmeisesti kotona viikonlopun. Lukemiseni on mennyt... mutakakuksi tällä viikolla. Olin valmis ennen seitsemää, ja lomabussi on tietysti juuri tänä perjantaina myöhässä. Tänään ovat asiat hieman vinksin vonksin.

Kulta, päätöksiä.

tiistai 7. helmikuuta 2012

212

Tämä blogi on vajonnut hitaasti sisällöttömyyden suohon. Viikot ja kuukaudet toistavat itseään samoin kuin päivittäiset merkintäni, vaan mitäpä pienen ihmisen pieneltä arjelta voi odottaakaan? Yhden henkilön ja hänen kirjoituksiensa roolin suuruus tässä maailmassa ei kuitenkaan ole syy, saatikka sitten oikeutus viitsimättömyydelle. Tekosyitä kyllä riittää. Terkkuja muuten muruselle, tällä koneellasi on ärsyttävä kirjoittaa, kun kursori pomppii itsestään minne sattuu. Niin.

Kultaseni on ollut kuutena viikonloppuna peräkkäin lomilla, ja mukaan on mahtunut myös yksi kokonainen viikko. Sitä ennen hän oli pitkällä joululomalla, jolla tosin näimme vain hyvin vähän. En tahdo muistella moista. Pointtina on, että olen kuluneiden parin kuukauden aikana tottunut toisen läsnäoloon siinä määrin, että muutama päivä yksin tuntuu vähintäänkin Himalajan vuoriston kokoiselta esteeltä. Vaikka viehätynkin korkeista paikoista, en liiemmin tykkää patikoida rinnettä ylös ja ylös. Ja ylös. Sitä paitsi vuorilla on lunta. Ainakin niiden yläosassa. Tietääkseni.

Odotankin kauhulla tulevaa: kun hän lähtee ensi sunnuntaina, on aamujen lukumäärä 53. Kun hän tulee taas luokseni, on lukumäärä 34. Ne, joiden päässälaskutaidot ovat hieman vähemmän laiskottelevat kuin minun, saanevat selville erotuksen ilman laskinta. Puolustusvoimat ovat ainakin kiteyttäneet onttouttaan kumisevaan päähäni sen opin, ettei mistään edes hippusen positiivisesta seikasta (kuten esim. ei enää pitkiä kiinnioloja, niin varmaan) kyseiseen järjestelmään liittyen kannata iloita. Lopputulos on kuitenkin muutos + VM.

Pienoinen stressi on saanut minut valtaansa. Mietin edelleen meitä ja suhteemme tilaa sitten kun kaikki tämä erossaoloroska valtion kukkivan idiotismipolitiikan vuoksi on ohitse. Tavallaan ei ole mitään murehdittavaa, mutta kuitenkin pohdin asioita, kääntelen niitä ympäri ja lisäilen mielessäni erilaisia ehtolauseita ja perspektiivejä. E kysyi minulta, olenko tottunut elämään parisuhteessa, ja tunnenko tuhlaavani elämäni siihen. Hän käytti tuota muotoa kuulemma vain vastauksen vuoksi. "Ei se ole mitään tuhlausta", sanoin.

Sunnuntaina olimme niin syventyneitä toisiimme (ja Muumeihin), etten muistanut ollenkaan seurata vaalituloksia. Tämä tulos kertoo mielestäni ainakin osittain itseään toteuttavasta ennusteesta ja tietynlaisesta välinpitämättömyydestä ja lauman mukana kulkemisesta, vaikka politiikka onkin viime aikoina puhuttanut ihmisiä enemmän kuin pitkiin aikoihin. Koska joitakin ei kiinnosta tutustua ehdokkaan ajatuksiin, he äänestävät sitä, jonka nimi on tuttu vuosien varrelta ja mediasta. He äänestävät sitä, jota ajattelevat enemmistön äänestävän. "Se kuitenkin voittaa, niin ihan sama." Toki on myös se joukko, jolle toisen puoluekanta tai presidentin puolison housuista löytyvä tavara merkitsee enemmän kuin tehtävään liittyvät seikat, ja se äänestäjäjoukko, joka jostakin toisesta syystä kokee tietyn ehdokkaan parhaana.

Ehdokkaat saivat niin kiihkeitä vastustajia, kuin puolustajiakin. Mahtavaa oli se positiivinen ilmapiiri, millä osa ihmisistä oli kampanjoimassa oman ehdokkaansa puolesta. Nimenomaan puolesta, korostaen tämän hyviä puolia ja sopivuutta tehtävään sen sijaan, että alkaisi mollata vastaehdokkaita. Olin positiivisesti yllättynyt siitä äänimäärästä, minkä parempi ehdokas sai. Hieman alle 40 % on loistava saavutus. Ehkä Suomi alkaa valmistautua uuteen aikakauteen. Ehkä Suomi on jonain päivänä valmiimpi humaanisempiin ja modernimpiin arvoihin. Kuka tietää, mitä kuuden vuoden päästä tapahtuu? 

Kulta, arki tuntuu kevyemmältä silloin, kun jaat sen kanssani.

maanantai 30. tammikuuta 2012

204

Onko kahden ihmisen välillä sitä kuuluisaa sähköä, kun tervehdyssuukko saa aikaan huulia kihelmöivän säpsyn? Joko minä olin töiden jälkeen hieman sähköinen, tai sitten E on kirjaimellisesti sähkömies. En kehdannut nostaa häntä ylös aamuviideltä, joten kävelin töihin. Hän nukkui niin makoisasti.

Ulisin hänen lähtiessään, koska joudumme olemaan erossa neljä pitkää päivää. Ensi maanantaina hän on taas aloittamassa viikkoni hyvin.Yritän kovasti selvitä muutamasta yksinäisestä yöstä. Hän on ilmeisesti sittenkin vielä pitkään kiinni näiden jäljellä olevien parin armeijakuukauden aikana.

Anopin käytös poikaansa kohtaan ahdistaa ja suututtaa minuakin. Mielestäni irroittautuminen ja etäisyys myös henkisellä tasolla tekisi enemmän kuin hyvää kummallekin osapuolelle. Ennen kaikkea vanhemman tulisi tajuta, milloin on aika pitää näppinsä erossa toisen elämästä ja lakata hoitamasta aikuisen lapsensa asioita kuin tämä olisi yhä kyvytön siihen itse.

En kilahtanut, vaikka jouduin odottamaan viisi ja puoli tuntia lauantaina. Tosin olin jo nukahtanut, kun hän viimein saapui. Minäkin tahtoisin tehdä jotain muuta kuin homehtua näiden seinien sisällä, mutta kenen kanssa muka...

Kulta, neljä yötä on pieni ikuisuus.

PS: Kylmät väreet.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

199

Olemme lahnanneet kotona ja tuijottaneet leffoja tai käyneet silloin tällöin baarissa noin... kahdeksan ja puoli kuukautta, jos hän suinkin on ollut samassa kaupungissa viikonloppuna. Kaipaisin jo jotain muutakin tekemistä. Tämä onneton loukko asuinpaikaksi tosin ei lupaa kovin hyvää. Tuskinpa saan seuraa esim. taidenäyttelyyn, leffa on liian perus ja muut mahdolliset tekemiset ovat aika harvalukuisia. Stand upiakaan ei ole täksi viikonlopuksi. Kyllästyttää koko kaupunki ja yleinen vätystely neljän seinän sisällä. Tahtoo ulos, tekemään jotain! E:n kanssa eikä yksin. Pelkään, että tämä turhautuminen ja tyytymättömyys purkautuu jonkinlaisena murjotuksena tai räjähdyksenä.

Kulta, keksittäisiinkö oikeasti jotain tekemistä?

tiistai 24. tammikuuta 2012

198

Menneisyys kummittelee. Yritän uskotella itselleni, ettei peilistä katso ryhävalas vaan pelkästään hieman pyrstöään levittänyt, norrrrrrmalisoitunut minä. Jos lakkaan äkisti kirjoittamasta, Greenpeace on luultavasti työntänyt minut takaisin mereen.

Perhe vieraili lähes täysilukuisena. Vain koira oli jätetty kotiin. Leikimme äidin kanssa kampaamoa. Hän oli asiakas.

Hengitä nyt syvään, sulje silmäsi ja läpsäise itseäsi kädelle, jos kurotat karkkeihin. Tilaamani kankaankappaleet lienevät ihan pukevia. Sovitin äsken. Vein päivällä kortin postilaatikkoon. Osoitteena oli kasarmi.

Kulta, hylkeet ainakin tarkenevat talvella.

tiistai 20. joulukuuta 2011

163

Ongin suihkun lattiakaivosta rotankokoisen fvlnghmkjfnbgkfngdggmmghgjghgh:n, joka muodostui erivärisistä hiuksista ja harmaasta limasta. Kämppis lähti taas kotipaikkakunnalleen, taktiseen aikaan. Suihku tulvi yli. Jännää. Herätys on asetettu aamuneljäksi ja päätä särkee.

Kulta, ei oo kivaa kun mun toinen rakas lagaa. :(

maanantai 19. joulukuuta 2011

162

Töissä ei ollut kivaa ja yksinäinen sänky on lohduton paikka. En ole varma nukuinko viime yönä, vai kelluinko vain unen ja valveen rajamailla. Joka tapauksessa unisaldo on maksimissaan tunnin, erittäin kevyttä torketta. Kämppis kiristää hermoja ja koetan etsiskellä sekä asuntoja että työpaikkoja. Pitäisi huomenna tarttua puhelimeen. Miten voi olla näin ikävä yhden päivän jälkeen?

Kulta, en vain osaa olla ilman sinua.

torstai 15. joulukuuta 2011

158

Olen vakuuttunut, että siitä on vähintäänkin ikuisuus, kun olen viimeksi nähnyt E:n. Hänellä oli tänään tärkeä tehtävä, joten sain viestiä leiriltä jatkuvalla syötöllä. Hän oli viestipäivystäjä. Toisin sanoen hän piti kokelaan teltan lämpimänä. Ai, hymyilyttääkö jotakuta muutakin?

Olin jo nukahtaa kun sukelsin sänkyyn hetkeksi. Kulutin illastani vähintäänkin kolme tuntia ihastuttavan Excelin parissa. Tilanne vaati jäätelöä. Suunnittelen viikonlopun mittaisia talviunia, ja harmittaa, kun E ei tule tänä viikonloppuna tähän kaupunkiin asti.

Kulta, mulla on pesänrakennusvimma.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

150

Viimeisen 28:n tunnin aikana olen nukkunut yhteensä kuutisenkymmentä minuuttia, luulisin. Huomenaamulla pitäisi viideksi töihin, ja olen niin väsynyt, etten saa unta. Nukuin E:n kainalossa pikkupäikkärit ennen kuin hänen täytyi lähteä. Hän oli äreä ja kireä nukuttuaan huonosti. Onneksi hän palaa perjantaina.

Hän ei ollut syönyt päivän aikana yksin ollessaan mitään, joten tarjouduin kipaisemaan hänelle asemalle matkaevästä, koska äitinsä kaapit olivat tyhjiä. Ehdotukseni ei kelvannut. Olin jo pakannut ne valmiiksi. Söimme aamiaista viideltä, mutta eihän se riitä minkään järjen mukaan. Tahtoisin vain pitää E:stä huolen, vaikka hän onkin aikuinen mies ja varsin kykenevä siihen itsekin.

Olen vollottanut sekä aamulla että iltapäivällä, omaa epäonnistumistani ja kyvyttömyyttäni sopeutua normaaliin arkielämään sekä E:n lähtöä. Olen ulissut pelkoani siitä, että hän ei jaksa katsella minua. Suurimmaksi osaksi olen tosin kyynelehtinyt väsymystäni. Eilen meillä oli suunnitelma: minä nukun ja hän katsoo leffaa. Hän rapsutteli minua tunnin verran, kun yritin saada unta. Ei onnistunut. Elokuva oli eittämättä... melkoinen. Cowboys and Aliens. Nimi kertonee kaiken. Pidin siitä, miten kerrankin nainen oli se uhrautuva sankari. Toisaalta miespääosa oli kliseisen surullinen: lonely rider, joka menetti kaksi naista. Toiset eivät pääse eroon edes yhdestä!


Hänen kenties tulevaan asuntoonsa on valmistumassa pintaremontti tämän kuun aikana. Vuokra olisi todella edullinen, vaikkakin vesi ja sähkö olisivat kulutuksen mukaan. Yksiö on 60-luvulla rakennetussa talossa. Omistaja on E:lle ja tämän äidille tuttu, joten hän ei vaatisi edes takuuvuokraa. Pidin asunnon alkovista, johon oli tapetoitu musta kaupunkinäkymä, samoin kuin leveistä ikkunalaudoista ja tummasta laminaattilattiasta.

Kylpyhuone menisi uusiksi vasta elokuussa taloyhtiön putkiremontin muassa, samoin kuin liesi. Itse en pystyisi elämään sen yksiön nykyisen minilieden kanssa kahdeksaa kuukautta. Taloyhtiön saunatilat olivat hirvittävät ja käytävällä niihin sekä pyykkitupaan haisi home. Onneksi vaiko valitettavasti kyseiset tilat olivat aivan toisessa päässä rakennusta.

Haluan toisen työpaikan, jossa on inhimillisempi aikataulu. Haluan myös toisen asunnon. Ja koiran. Ja lottovoiton. Ja kuun taivaalta ja pari omaa planeettaa takapihalle. Ja uudet talvikengät. Miestä en vaihtaisi. Hän vei minut kuudeksi töihin, vaikka olisin hyvin voinut kävellä kilometrin matkan.

Kulta, olet kultaisin.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

136

Huvittaisi tehdä jotain, tai lähteä jonnekin, mutta on pari mutkaa ja muuttujaa. A) Minne muka? B) Kenen kanssa? Yksinäisyys ja tylsyys ovat vakikavereita. <123

Tyydyin leipomaan pullaa ja itkemään, samalla kun yritän puhua E:n kanssa puhelimessa. Odottelen taikinan lässähtävän ja littanoiden pullien palavan. Tällä hetkellä taikina on kohoamassa.

Lisäystä 22:07 




































Kulta, käyhän se kotona lahnauskin päivästä toiseen...

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

133

Olisi niin helppo antaa itsensä vajota, kun jatkuva pimeys saa mataluudellaan sisukset värisemään epämiellyttävästi. Olisi niin helppo kylpeä pahassa olossa ja kaataa sitä pesuvadista ylleen kuin pihasaunassa ilman juoksevaa vettä. Olisi niin helppo märehtiä.

On liian helppo vain olla, kellua yöt unen ja valveen rajamailla. Tiedostaa poissaolonsa ja laimilyöntinsä, potea niistä huonoa omaatuntoa ja huolta asioiden järjestymisestä, mutta silti jäädä päiväksi sänkyyn. Likempänä valvetta ja liiallista tietoisuutta itsestään, elämäntilanteestaan, ympäristöstään. Asunnossani naksuu öisin jokin enkä saa mielenrauhaa vanhoihin pintoihin pinttyneiltä jäljiltä.

Päivät ovat samaa klimppistä, kylmää puuroa. Tasainen ja lämmin puuro hedelmäsoseella on herkkua, mutta olen liian kykenemätön, liian saamaton, liian passiivinen ja välinpitämätön enää edes keittämään moista. Pakotan itseni ylös, pukeisiin, tiskaamaan silloin kun on ihan pakko, siivoamaan kun eteisen lattia peittyy kuraan ja lehtiin. Kouluun ainakin parille tunnille viikossa. Poissaolotilastoni laulavat itkuvirttä. Välitän, mutta yritän unohtaa.


Kursori vilkkuu tyhjällä rivillä ja tuijotan sitä yhtä lamaantuneena kuin olen ollut jo jonkin aikaa. Miten arki voi olla näin vaikeaa, kysyin jo aiemmin tällä viikolla. Miksen ole voinut vieläkään selättää ja jättää taakseni tyhjyyttä, jonka reunalla roikuin aikani. Jossakin vaiheessa taisin jo pudotakin. Pelkään maan pettävän jalkojeni alta ja luiskahtavani alas, taas.

Kun hän tukahduttaa karjaisunsa huulilleni ja puristaa pakaroitani kuin mehua appelsiinista, silittää hiuksiani ennen nukahtamista sylikkäin ja herättää minut helliin suukkoihin, tietääkö hän että sisälläni asuu jotain, joka kirskuttaa riipiviä epävireisiä viulunääniä, raastaa verisiä ja limaisia sisäelimiä terävillä kynsillä ja tahtoo heittää kaikki rikkoutuvat astiat seinään, repiä verhot alas, iskeä veitsen reiteensä ja rääkyä räkä ja ripsiväri poskilla maailman kurjuutta.

Tahtoisin olla tarpeeksi pieni ja rikki, hento ja hauras, että minusta pidettäisiin huolta. Kenties olen itse huolehtinut muista liikaa. Minä tahtoisin pelastajan, jonkun joka nostaa minut ylös tästä liejusta ja muuttaa elämän mustavalkolähetyksen värilliseksi. Ravistelee tomun ja irtolian pois. Prinsessaa ei kuitenkaan palvella ikuisesti. Pelastavan prinssin harteille ei voi laskea moista taakkaa, vaan minun on selvittävä ihan itse syövyttävästä mustasta.

Wait for me now?
Take off this crown
To break all these vows
Don't you know?
Wait for me now
The airs running out
Wait for me, wait for me
Wait for me, wait for me now


Rise Against - Wait For Me

Minun on opittava ihan itse hallitsemaan haluani mässäillä pahalla ololla. Ei uusi rakkaus poista kaikkea sitä, minkä onnistun työntämään toisinaan syrjään. Uusi rakkaus tukee vain omia ponnistelujani onnellisuuden hyväksi. Vaan mistä saada ne voimat ja päättäväisyys...

Olisi jo huhtikuu. Edes puolet tästä piinasta ei ole vielä ohitse. Kaikki positiivinen ajattelu hukuttautuu tällä hetkellä harmaaseen hyiseen loskaan. Vinku ja vonku. Angst.

Kulta, marraskuun sana on turtumus.

tiistai 15. marraskuuta 2011

128


Tämä on niitä päiviä, kun ei tahdo nousta sängystä. En sitten saanut itseäni kammettua ylös ennen puolta viittä. Iltapäivällä. Kouluni sujuu näin ollen kerrassaan loistavasti. Ei muuta kerrottavaa. Kamala olo.

Kulta, tuoksusi ja tavarasi lohduttavat.

perjantai 11. marraskuuta 2011

124

Meidän pitää kuulemma "porista" viikonloppuna. Hän vaikuttaa etäiseltä. Pelottaa. Toisaalta ei kai hänen suhtautumisensa minuun ole voinut muuttua kovin radikaalisti parissa päivässä? Ihmissuhteet ovat vaikeita ja osaan olla kamala.

Kulta, jos olisin sievempi, ja luonteeltani säyseämpi, ja ajattelisin muista lempeämmin...

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

122

Paljon onnea mulle, paljon onnea vaan.

Porkkanakakku jäi keskeltä raa'aksi ja pelästyin uutista Rovaniemellä kuolleesta varusmiehestä. Onneksi varmistusviestini siitä, onko kaikki hyvin sai pian vastauksen. On. Minun pitäisi parhaillaan osallistua innovaatiopäivän ryhmätyön tekoon, mutta kinostus on mitä valtaisin. Pohdin, aikooko E ollenkaan onnitella minua. Mur...

Kulta, en halua edes kuvitella mitä tapahtuisi ilman sinua.

tiistai 8. marraskuuta 2011

121

Olen vakuuttunut, että kaikilla normaaleilla ihmisillä on porkkanakakku uunissa neljältä aamulla. Kun kakku oli valmis ja tiskivuori hävitetty, lähdin juoksemaan puoli kuudelta. En olisi ikinä kuvitellut pystyväni juoksemaan noin pitkään yhtäjaksoisesti. Kun tuntui, että voisi kävellä, ajattelin juosta vielä vähän matkaa. Otin kiintopisteen, ja toistin saman. Kaiken kaikkiaan kävelin viiden kilometrin lenkistä ehkä n. 300-400 metriä. Olen ylpeä itsestäni.

Kävin koulussakin. Pääsin nukkumaan kymmeneltä, tosin piti herätä kolmelta palatakseni takaisin kouluun neljästä kuuteen. Kotiin päästyäni olen tehnyt paprika-fetapiirakkaa, järjestellyt vähän, neulonut kaulahuivia (aloitin eilen, ja tässä vaiheessa tekeleellä on mittaa noin metri), pessyt pyykkiä ja siistinyt keittiön. Olen myös ärsyyntynyt suunnattomasti äidin soittaessa samaa asiaa kuin eilen. Raivostuttaa edelleen.

Yritin viime yönä saada unta yleensä varmalla tekniikallani: rentoutan koko vartalon pieni osa kerrallaan, alkaen varpaista. Ei toiminut. Virkistyin vain lisää. E:n t-paitakaan ei lohduttanut niin paljon kuin sen pitäisi, vaikka sainkin halia armaaltani tuoksuvaa vaatekappaletta.

Kulta, olen varma, että jokainen paikka valahtaa polviin sinä sekuntina, kun täytän taas vuoden lisää.

maanantai 31. lokakuuta 2011

113

Ensimmäinen koulupäivä uudessa jaksossa meni oikein mallikkaasti. Kello soi seitsemältä. Torkkua. Torkkua. Torkkua. Mä mihinkään jaksa lähteä. Kello soi kymmenen jälkeen. Mä vieläkään jaksa mihinkään lähteä. Ylös puoli 12. Kouluun kymmenen yli kahdeksi istumaan ranskan alkeiskurssille, toisin sanoen miettimään: "Mitä ihmettä tuhlaan täällä aikaani?". Olin myöhässä siltä ainoalta tunnilta, jolle osallistuin. Hups?

Olen opiskellut ranskaa aikaisemmin kaksi vuotta, ja luulin unohtaneeni lähes kaiken. No, saatuani monisteet pöydälle totesin, etten olekaan. Nyt kärsin itsestäänselvyydestä kolmesti viikossa. Muutenkin uusi jakso on ihan kamala. Mietin, mitä tiputtaisin pois lukujärjestyksestäni, ja koetan koko ajan etsiskellä jotain työtä. Tahtoisin jättää koulun kokonaan sikseen ensi syksyyn asti.

Muruseni on metsässä viisi päivää. Tällä kertaa he saavat jopa nukkua. Ihme on tapahtunut! Ensi perjantaita odotellessa hymähtelen uudelle nimitykselleni. Olen kuulemma äksymöksy. Viime yönä kirjoitin jälleen kirjeen. Linkatkaa minulle hieno kirjoneulelapasmalli, jota on helppo muokata silmukkamäärältään. E:lle kelpasivat tumput.

Kulta, kahlitse mielikuvitukseni.

lauantai 22. lokakuuta 2011

104

HUOM! OBS! : Jos vertaat itseäsi helposti muihin, niiskaiset palkokasveja nenukkiisi herkästi tahi muuten vain olet itsestäsi epävarmaa tyyppiä, älä lue seuraavaa ajatusoksennusta. Ei myöskään suositella, jos itsekeskeisyys ja omassa kurjuudessa rypeminen herättävät piilevät aggressiosi. Sinua on varoitettu.
Vanhempien luona oleskelu saa joka kerta aikaan samanlaisen reaktion. Minua alkaa ahdistaa, ja alan kaivata omaa tilaani sekä omia tavaroitani. Vapautta hengittää. Vanhempien luona on myös vääränlaisia ruokia, ja ne yhdistettynä vääränlaiseen mielentilaan ovat tuhoisa vaihtoehto. Minun ei tarvitse myöskään liiemmin ulkoilla tätä nykyä, jos olen vierailulla. Olenkin maininnut jonkin verran vanhoista henkilökohtaisista asioista, joihin tämänkertainen ulinani liittyy.

Minä kävin vaa'alla. Astuin vanhan rakkauteni ja viholliseni viileälle lasipinnalle, kuten niin monena epätoivoisena aamuna aikaisemmin. Tällä kertaa oli tosin ilta, ja punnitusolosuhteet nauroivat pilkallisesti entiselle täsmällisyydelleni ja tarkoille säännöille. Piirsivät permanenttitussilla tapettiin, jos eivät kirkkoveneitä niin ainakin tökeröitä tikku-ukkoja. Niin, annoin siis tämän piinallisen laitteen määrittää massani.

Arvaatte varmaankin tuloksen verrattuna edelliseen? Naiset harvoin skitsahtavat pienemmästä määrästä tällä saralla. Pienempi levy suklaata olisi huono juttu, alempi luku kiusaajan näytöllä sen sijaan saa useimmilla hymyn huulille. No, luku oli suurempi. Parisuhde lihottaa ja silleen? Yksinasuminen turvottaa? Planeetat ovat väärässä kulmassa? Maailmanlopun sijaan minuun iski lihassolujen mystinen kasvaminen? Syöminen ja kulutus eivät mitenkään korreloi painoon, eheivät. Tokikaan.

Olen noin kahdeksan kiloa painavampi kuin kaksi ja puoli vuotta sitten näännyttäessäni itseäni. Olen noin kuusi kiloa suurempi kuin aloittaessani lihotusurakan vajaa vuosi sitten. Vaaka sanoo, että minä olen normaali jonkun mittapuun mukaan. Terveellisessä lukemassa. Normaali. Terveellinen. Haluatteko tietää, mihin tämä kääntyy pienessä, ei aina niin terveessä mielessäni?

Keskinkertainen. Normaali. Kirosana. Tätä menoa jatkan vain turpoamistani, eikä siitä tule loppua. Vuoden päästä olen taas ainakin viisi kiloa painavampi. Samoin sitä seuraavan vuoden. Ja sitä. Ja sitä. En saa tätä loppumaan, menetän täysin hallinnan. Olen pian verrattavissa maailman lihavimpaan naiseen, E ei pidä minua enää viehättävänä ja hankkiutuu eroon läskistä miesten suosimalla tavalla: heittää naisen pellolle. Minusta tulee yksinäinen, epäonnistunut, sairas ja ylipainoinen ja kaikki menee pilalle. Olen valas, hylje, sotanorsu, suuri suuri suuri. Vien liikaa tilaa, olen liikaa. Kohta minulle aletaan vihjailla, että voisin syödä vähän terveellisemmin ja ehdotellaan vaivihkaa kivoja uusia liikuntaharrastuksia. En mahdu vaatteisiini. En kehtaa poistua asunnostani. Olen jo nyt  silkkaa reittä, pyrstöä, vatsaa ja rintaa ja rasvaa, rasvaarasvaarasvaa. R-kirjainta. Rated R. Ei lasten silmille. Liikaa. Pakko. Olla. Pienempi. Pakko. Olla. Pienempi. Kuin. Normaali.

Pelkäsin jo hyvän aikaa, että pääni ei kestäisi tämän päivän koittamista. Rajapyykin ohittamista. Välittömästi seurasi puristava olo, kuin en mahtuisi vaatteisiini. Olo, että kannan mukanani ylimääräistä taakkaa. Olo, että en kelpaa enää E:lle, koska olen muuttunut niin hurjasti seurustelun alkuajoista. Pelkään kamalasti mitä tästä seuraa.

Kuinka suuresta lukemasta on kyse? Parin kilon lisäyksestä. Parista kilosta, joka ylitti juuri ja juuri sen Maagisen Rajan, jonka joku ilmeisen viisas henkilö on määrittänyt mielivaltaisesti normaaliksi. Piirtänyt veteen viivan. Näiden määritysten ja rajojen vuoksi minä olen piirtänyt itseeni viivoja. Ne ovat nykyään haaleita jälkiä sievässä rivissä.

Yritän uskotella itselleni, että numero tuossa koneessa ei määritä ihmisarvoani. En määrittele enää muita ihmisiä heidän elopainonsa perusteella. Miksi se pätisi itseeni? Yritän saada päässäni ympäriinsä kimpoilevat ajatukset hiljenemään. Yritän puhua itselleni  järkeä, ja todeta etten ole muuttunut hetkessä suunnattomaksi valaaksi. Ettei pari kiloa välttämättä edes näy. Samalla tahdon vain lenkille.

Minun todella täytyy päästä huomenna kotiin. Kauas vaa'asta. Kauas tästä ilmapiiristä. Lenkkareideni luokse.

Anteeksi tämänkertainen, älkää ottako henkilökohtaisesti. Tämä ajatusmalli pätee vain minuun. Olen tarpeeksi merkittävä henkilö, jotta minua varten ovat olemassa ihan omat säännöt ja teoriat. :) Ai siis miten niin maailma ei muka pyörisi minun napani ympärillä? Omituinen ajatus...

Kulta, sano suoraan jos tarvisin pientä elämäntaparemonttia.

Helpottipa saada tuo ulos tekstinä.