269

Nyt voi jo kai sanoa, että selvisin. Ennen kaikkea me selvisimme. Huomenna olen odottanut 270 päivää. Viimeinkin kaikki ne laahustavat tunnit ja matelevat kuukaudet on kärsitty. Viimeinen ilta tuli yllättäen, ja on omituista ajatella, ettei toinen lähde enää takaisin. Etten enää yritä olla leikkimättä kovin suurta vesiputousta, kun sunnuntai-iltapäivä koittaa. Tai mikä tahansa viikonpäivä, joka kuljettaa toisen parinsadan kilometrin päähän. 

Yhdeksän kuukautta epävarmuutta, erossaoloa ja yksinäisyyttä on takana, enkä ole tuntenut toista edes vuotta. Himpun verran yli yksitoista kuukautta, myönnettäköön, mutta en täyttä kalenterivuotta. Olen muuttanut äidin helmoista omilleni, käynyt pari kuukautta ihan vääränlaista koulua itseni kannalta ja raatanut töissä henkeni pitimiksi. Asiasta parsinneulaan: tänään sain asuntotarjouksen. Taidan hyväksyä sen. Neliöitä on yli 30 ja mikä parasta: ei ketään vierasta jakamassa keittiötä ja kylpyhuonetta.

Inttileskeys ei ole kitkenyt minusta hillitöntä omistushalua ja takertuvaa läheisriippuvuutta. Olen yhtä lailla yliherkkä itkeskelijä ja ihmeellisistä asioista kiukuttelija kuin aikaisemminkin. Ehkä se on opettanut sietämään vähän paremmin sitä, etteivät asiat mene aina niin kuin haluan, mutta olen yhä prinsessoiva ja mariseva tapaus.

Kaikki vähäinen yhteinen aika ei ole ollut silkkaa tummanpunaisilla terälehdillä peitellyllä sängyllä loikoilemista. Huonot puoleni ja ammottavat puutteeni ovat tulleet julki. Olen oppinut paljon E:stä. Toivon hänen oppineen minusta. Joitakin kertoja olen ajatellut, mitä tapahtuisi jos löisi vain hanskat tiskiin. Olen kuitenkin luopunut ajatuksesta välittömästi. En minä osaa kuvitella elämää ilman häntä.

Oikeastaan vasta nyt pääsemme oikeasti näkemään, millaisia me olemme yhdessä. Ei ole enää toisen elämää rajoittavaa tekijää, joka vaikuttaa enemmän tai vähemmän suorasti omaankin elämääni. En ole oikein kehdannut liikkua missään tai tehdä mitään. Ei sillä, että olisi ollut joku, jonka kanssa tappaa aikaa arkena. Kuitenkaan en ole tahtonut tehdä toista miettiväiseksi ja kenties jopa mustasukkaiseksi. Etäisyys luo haasteita luottamukselle.

Odotan vielä saavani takaisin sen saman miehen, joka jätti minulle kaksi orpoa harakanpoikasta hoivattavaksi viimeisenä yönä ennen astumistaan palvelukseen. Olen ollut tekemisissä väsyneemmän ja stressaantuneemman version kanssa. Kenties meidän valtion toimesta puristimen väliin asetetun suhteemme kohtalo on ollut jo arkipäiväistyä, kenties jotain ihan muuta. Yhdestä asiasta olen varma: rakastan häntä.

Huominen on kuin vertauskuvallinen uudestisyntymä meille kahdelle. Kliseiseksi meni. Huominen on alku sille, mitä olen aavistellut pitkän aikaa. Huominen tuo mukanaan tulevaisuuden.

Kulta, minä tiesin koko ajan jaksavani odottaa.