023

E käväisi eilen iltapäivällä vielä pikavisiitillä luonani. Joimme kahvia, ja lahnasimme hetken huoneessani. Kirjoitin hänelle taasen kirjeen, tosin tällä kertaa se päätyy hänelle päivän myöhässä. Pitäisi ryhdistäytyä, kiskoa yömekon sijaan vaatteet hyllykkeidensä peitoksi ja polkaista tämän iki-ihanan pikkukylän postiin. Piirsin hänelle kirahvin, ja kirjoitin kuusi sivua tekstiä. Tällä kertaa se meni lähinnä perinaiselliseksi suhde- & tunneanalyysiksi. Pitää koettaa hillitä itsensä ensi sunnuntaina.

Niiskutan kahvimukini vieressä, ja toivon olevani enemmän kipeä, että voisin laiskotella hyvällä omallatunnolla. Toisaalta nyt ei parane sairastua kunnolla, ainakaan niin, etten parantuisi ennen perjantaita. Tekisi mieli ostaa jotain uutta riisuttavaa E:lle ensi perjantaiksi, mutta saa nähdä vaivaudunko kaupunkiin asti. Olin jo viime perjantaina tuhma tyttö, ja mukaani tarttui pari uutta mekkoa, kun pyörähdin nopeasti keskustassa iltapäivällä. Mutkun lutkun ne oli alennuksessa... Ja laitoin juuri vanhoja vaatteita kolme isoa pussillista kirpparille!

On taas lahnauksentäyteinen päivä tiedossa, sikäli oloni ennustaa oikein. En saanut viime yönä unta unohduttuani koneelle taas yli neljään. Olen jo sekaisin viikonpäivissä ja tahdon vain kouluun. Lisäksi tahtoisin jo muuttaa uuteen asuntoon.

Tiedättekö sellaiset ystävyys- tai muunlaiset ihmissuhteet, joille välimatka ja aika ei merkitse mitään? Toinen osapuoli asuu satojen kilometrien päässä, ettekä välttämättä näe pariin vuoteen, tai pidä ajoittain ahkerasti yhteyttä muilla tavoin. Silti, kun taas pitkän ajan jälkeen kohtaatte, on kuin kuukausia ja kilometrejä ei olekaan ollut välissä. Kuin olisitte jutelleet viimeksi edellisenä päivänä. Ymmärrätte toisianne. Tämä tunne valtasi minut, kun E astui alas bussista vihreissään, ja käveli luokseni ongittuaan kassinsa ajoneuvon syövereistä. Kolme viikkoa ja 250 kilometriä pyyhkiytyivät pois. Vaikka kyseessä olisi ollut kolme kuukautta, kolme vuotta tai 2500 kilometriä, tuskin tilanne olisi ollut erilainen.

Toivon, ettei armeija muuta häntä. Ainakin vielä hän oli täsmälleen sama ihana itsensä, kuin aikaisemminkin. En saanut kuulla edes kovin paljon inttijuttuja. Jonkin verran, mutta en kyllästymiseen asti. Enimmäkseen hän tosin keskusteli niistä kaverinsa kanssa, joka sattuu olemaan myös palveluksessa tällä hetkellä. Olisin kestänyt kuulla enemmänkin, vaikka en kaikkea sitä inttislangia ymmärräkään.

Kertokaa mitä piirrän ensi viikon kirjeeseen!

Kulta, kaipaan sitä, kuinka pidät välillä kädestäni kiinni ajaessasi.