100

Jokin aika sitten luin Helsingin Sanomista Anu Silfverbergin kolumnin Se on niin söpö!. Kyseinen kirjoitus herätti minussa jo kymmenisen päivää sitten huomioita ja mietteitä, mutta erityisesti havaitsin yhtymäkohtia kolumnissa esitettyihin ajatuksiin viime viikonlopun käytöstäni analysoidessani ja katuessani. Silfverberg vertaa sukupuolirooleihin turvautumista lapseksi heittäytymiseen.

"Niin: sukupuoliroolit ovat itse asiassa lapsen rooleja suhteessa vanhempaansa. Ne olettavat aikuisen, joka katsoo perään ja hoivaa. Aikuisen, joka kestää irrationaalisenkin käytöksen ja katsoo silti rakastaen.

Sukupuoli on tekosyy heittäytyä lapseksi; ainoa käypä perustelu käytökselle, joka nyt ei vain muuten olisi mahdollista isolle ihmiselle."

          Se on niin söpö! - Kolumni HS.fissä

Välittömästi ensimmäisen lukukokemukseni jälkeen aloin peilata ajoittaista käytöstäni, toisin sanoen siis jos ei täysin selittämättömiä, ainakin vaikeasti ymmärrettäviä kohtauksia, en sukupuolen esittämiseen vaan sen taustalla olevaan syyhyn. Turvan, välittämisen ja hyväksynnän kaipuuseen. Kun olen stereotyyppinen mahdoton nainen, tai muuten vain uliuli-vinkuvonku-myhangst-ärrinpurrin-syyllist -vaihteella, haenko vain tunnetta siitä, että kelpaan ja minua rakastetaan, vaikka käyttäytyisin kuinka kamalasti?

Antautuessaan tietyllä tavalla lapsen asemaan, näyttäessään enemmän tai vähemmän hallitsemattomat tunteensa asettaa samalla itsensä ja ihmissuhteen vaaraan. Entä, jos toinen ei käyttäydykään halutulla tavalla? Entä, jos toinen ei vastaakaan antamalla hyväksyntää, lohduttamalla ja olemalla vahvempi, aikuisempi. Entä jos toinen saakin tarpeekseen, pelästyy tai lähtee pois? Yhtä lailla kyseisen käytöksen ja sen tarkoituksen voisi nähdä jonkinlaisena kokeena. Testinä siitä, kuinka paljon toinen välittää tai jaksaa.

Tiedostin itsessäni tarpeen saada varauksetonta rakkautta, ja osittain piilotetun halun tietää, kuinka paljon hän kestää. Jonkinlaisen itsekkään tarpeen selvittää tärkeysjärjestys. Tietenkään sillä hetkellä, kun kaikki on huonosti, pää täynnä negatiivisuutta (se ihan varmasti kyllästyy muhun eikä vietä mun kanssa enää aikaa, mun seura ei enää kelpaa ja olen aivan liian huono ja kaikki menee samoin kuin joskus aikaisemmin jne.) ja suolaiset vanat juoksevat poskilla, ei tajua puhaltaa peliä poikki ja miettiä motiiveitaan.

Yritän todella oppia puuttumaan ajatuksiini ja toimintamalleihini ajoissa, ennen kuin kehittelen pienessä mielessäni vesilasiin hurjat tyrskeet ja hyökyaallot. Kukaan ei kestä jatkuvia kohtauksia, perättömiä syytöksiä ja pohjatonta negatiivisuutta. Minun tulisi oppia luottamaan enemmän riittävyyteeni ja ajatella asioita enemmän ennen kuin tuomitsen kaiken itselleni tappiolliseksi.

E sanoi, että osoitan mieltäni, jos en saa tahtoani läpi, ja kiukutellessani ärsytän häntä tahallani. Aluksi olin niiskaista herne-maissi-paprikat ylähengitysteihin, mutta pysähdyinkin miettimään hänen sanojaan. Kenties on aika mennä itseensä. Hän näkee lävitseni.

Asiasta kivikokoelmaan: pohdiskelen moneltako heräisin, jos menisin nyt nukkumaan. Viime yönä Nukkumatti petti minut ja kömpi vasta pikkutunneilla luokseni. Pitäisi myös hoitaa eräs koulujuttu huomiseksi. Postitin eilen taas kirjeen. Siihen piirsin lievänä hyväntahtoisena kettuiluna kilpikonnan, koska ne eivät saa sakkoja matkalla Rovaniemelle.

Kulta, sata päivää takana!