142

Sain juuri luettua loppuun Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia aloitettuani urakan viime yönä kolmen jälkeen. Välissä nukuin neljä tuntia, juoksin bussiin, leväytin kolikkoni kyseisen joukkoliikennevälineen lattialle, kävin jälleen yhdessä haastattelussa, ostin E:n nimen muodostavat kakkukynttilät, seikkailin takaisin kotiin, luin välissä tunnin verran ennen kuin raahauduin vääntämään ryhmätyötä koululle ja sieltä selvittyäni viimeistelinkin kirjan.

Tarina meni täydellisen vaahtokarkkihattaralässynlääksi reippaasti ennen loppua. Tuomio: ylipitkä. Jos tahdon lukea siirappia, etsin käsiini kartanoromaaneja viktoriaanisella moraalilla höystettynä. Olen aikaisemmin lukenut Hämeen-Anttilalta Suden vuoden, ja pidin siitä kovasti. Väänsinpä siitä jokseenkin pitkän ja valehtelematta ylianalysoivan kirjallisuusesseenkin abivuonna. En jaksa itse vielä selvittää asiaa, mutta pohdin, onko kirjailijalla tapana yhdistää nuori naispuolinen yliopisto-opiskelija vanhempaan mieheen? Kummassakin teoksessa muodostuvan pariskunnan ikäero on nimittäin huomattava.

En ole malttanut siirtää E:n mukia tiskialtaan reunalta kaappiin. Se on niin kotoisa ollessaan nykyisellä paikallaan. Muutenkin koko mies on niin luonteva osa ollessaan paikalla. Vaikka puuhailisimme kumpikin omiamme, on niin mukava kun hän on vain läsnä.

Kulta, sinulla ja mukilla tiskipöydällä on jotain yhteistä: kotoisuus.