119

Viikonloppu meni E:n kuutta poissaolotuntia (kyllä, hypin seinille kun miestä ei näy ei kuulu) lukuunottamatta ihanasti. Söimme, katsoimme leffoja, juttelimme, nautimme toisen läsnäolosta... Ei kai sitä muuta tarvitse onnellisuuteen, kuin saman ilman, jota hengittää? E oli päässyt perjantaina pois metsästä vasta kolmen jälkeen päivällä, ja lomakyydit lähtevät neljältä. Oli kuulemma tullut vähän kiire.

Hänen lähtönsä tänään tuntui pitkästä aikaa superkamalalta. Yleensä on vain kurjaa, todella kurjaa tai kamalaa. Monen viikon tauon jälkeen vuodatin muutaman kyyneleen hänen lähtiessään. Kun toista ketuttaa ja harmittaa niin armottomasti lähteä takaisin, en onnistu hillitsemään ulinahalujani. Tuntuu pahalta enemmän hänen puolestaan. Onneksi ensi perjantaina näemme taas ennen pidempää kiinnioloa.

Minun pitäisi huomisaamuna kahdeksaksi kouluun, mutta vastenmielisyyteni kyseistä instituutiota kohtaan on jossakin valtavan ja suunnattoman välimaastossa. En tahtoisi mädäntyä siellä enää yhtään turhaa palikkaoppia kuutioille -tuntia. Mitäköhän huomenna on lounaaksi....

En saanut niitä sanoja ulos.

Maailmani pyörii aina sen henkilön ympärillä, joka merkitsee minulle eniten.

Kulta, mitä tykkäät kiertoradastani?