189

Kirjoittamisesta on ehkä mennyt vähän maku sen jälkeen, kun E:kin sai osoitteen tietoonsa. Ei hän tosin tietääkseni kovinkaan usein tänne eksy. Vai miten on asian laita, kulta? En toki kirjoita mitään sellaista, mitä en voisi hänelle kertoa, mutta olisin mieluummin itse pitänyt blogini mysteerinä ainakin huhtikuun viidenteen päivään saakka. Lisäksi jos kovin lässytän, alkaa hävettää oma pehmytpäisyys, kun tietää toisella olevan pääsyn lukemaan moista hattara-aivoisuutta.

Olimme lauantaina syömässä ja saunomassa anoppilassa (taas vaihteeksi), ja katsoin hetken matkaa ihan mielenkiintoista ohjelmaa. Kyseessä taisi olla jokin FST5:n dokumentti. Joka tapauksessa kyseisen ohjelman tanskalaisella toimittajalla oli vahvoja mielipiteitä nyky-yhteiskunnan tilasta ja naisten asemasta. Hän näki patriarkaalisen kulttuurin vaikuttavan yhä myös pohjoismaissa, ja kritisoi yhteiskuntarakennetta siitä, että yleinen pahoinvointi koetaan henkilökohtaisina ongelmina, ei korjattavana seikkana yhteiskunnallisissa rakenteissa. Hän ei ajatellut asiaa pelkästään naisten kannalta, vaan huomioi kummatkin sukupuolet. Siinä olisi oppimista esim. monilla poliitikoilla kotimaassamme, jätettäköön nimeltä mainitsematta eräs presidenttiehdokas ja hänen kyvyttömyytensä tarkastella yleistä asevelvollisuutta yhdistettynä tasa-arvoon useammasta kuin yhdestä näkökulmasta.

Kävin perjantaina ennakkoäänestyspaikalla. Ensimmäiset presidentinvaalit, joissa sain raapustaa numeron lappuun, ja olin äänioikeutettu. Jännää! Pitkällisen harkinnan, hakukonettamisen, vaalikoneilun ja lukemisen jälkeen valitsin ääneni ansaitsevan henkilön. Hän on mielestäni sellainen henkilö, jota Suomi nyt tarvitsee - ennen kaikkea yleisen ilmapiirin vuoksi. Mitä sutaisin lipukkeeseen? Numeron kaksi.

Havahduimme muruseni kanssa tähän päivään jo paljon ennen kahdeksitoista asetettua herätystä, ja ehdimme puuhailla vähän jotain mukavaa, ennen kuin hänen piti taas lähteä takaisin kohti kasarmia.. Mussutimme viimeinkin kakkua hänen viime maanantaisen vanhenemisensa kunniaksi. Noudimme myös postit hänen asunnoltaan. Sunnuntait ovat masentavia päiviä. Hän joko ei ole täällä, tai joutuu lähtemään. Kinostus huomista raadantaa kohtaankin on mitä valtaisin, mutta saanpa tilille taas edes vähän plussaa seuraavana palkkapäivänä.

Asunnonetsiskelyni ei ilmeisesti ole tarpeeksi epätoivoista, koskapa lahnaan vielä tässä surkeassa solussa. Jos löytäisin a) mukavan asunnon b) kohtuuhinnalla c) sopivalta paikalta, voisin muuttaa vaikka välittömästi. Tosin yleensä aina jää jokin kohta hieman vajaaksi, tai sitten olen liian vaativa. Kenties etsin vääristä paikoista? Oikeasti en edes haluaisi yksiötä itselleni. Niin että hei vaan kulta, mietipä sitten mitä tahtoisin. Tiedä sitten, olisiko ajoitus kohdallaan.

Keskustelin äidin kanssa puhelimessa pitkän tovin. Koiraparka oli sairaana, ja pelkäsin jo pahinta. Karvainen palleroni on sentään liki kymmenvuotias, ja sillä on vanhan miehen vaivat. Onneksi se oli piristynyt iltaa kohden, ja jaksoi jo leikkiä ja lähteä kävelylle. He aikoivat kuitenkin joka tapauksessa käyttää pienen raukan tohtorilla tarkistettavana, ihan varmuuden vuoksi. Ainakin se tarvitsee uuden kipulääkereseptin kolottaviin niveliinsä. Tällä kertaa sillä oli hengenahdistusta.

Sanoin ne kolme sanaa, selvänä. Ne vain lipsahtivat kuin itsestään, ja voi miten niitä tarkoitankaan.

Kulta, tämä piina vähenee päivä päivältä.