219

Aamulla en muistanut koko päivän merkitystä, eikä muutenkaan ole oikein ällösöpöstelyfiilis. Pikkuveli soitti ja piristi päivän. Sain E:ltä tekstiviestin leireilyn lomassa, ja olen siihen tyytyväinen. Hän ei ottanut sydänsuklaarasiaansa mukaan lähtiessään sunnuntaina. Muistakaa, että läheiset ovat olemassa myös loput päivät vuodessa!

Kulta, hyvää ystävänpäivää.

218

Odotukseni viime viikonloppua kohtaan taisivat olla liian suuret, koskapa tuntemukset jälkeenpäin olivat hyvistäkin hetkistä huolimatta lähinnä hippusen pettyneet. Olisin tahtonut tehdä yhdessä jotakin, sillä muruseni oli nähnyt kavereitaan parina aikaisempana viikonloppuna. Koska niin ei juurikaan käynyt, itkin eilisiltanakin. Tosin kaikki muukin kaatui päälle. Kaatuu yhä. En rohjennut tunnustaa E:lle, että jälkimaku ei ole kovinkaan auvoisa. No, nytpä tiedät, jos tätä joskus luet.

Perjantai oli yhtä itkupotkuraivaria ja yksinäisyyttä, sillä hän oli äkillisesti lähdössä poikien kanssa baariin. Olin vain hieman suruisa, kunnes E suuttui ja anoppi sekaantui. Se vain pahensi asioita. Saimme kuitenkin loppujen lopuksi jonkinlaisen sovun aikaan. En kuitenkaan ole varma, onko se riittävä, ja kuinka pitkäksi aikaa.  Hän kuitenkin toi minullekin yöllä ruokaa, kunhan viimein kömpi luokseni.

Lauantaikin vaivaa. Eräs henkilö paljasti todellisen luonteensa suoralla kettuilulla E:lle. (Annoin tänään osan takaisin. Huumorintajuttomia on hauska kiusata.) Nousimme vasta päivällä, ja lahnasimme taas kuuntelemassa E:n äitiä. Minua vaivaa ravata siellä jatkuvasti. Ennen kaikkea en jaksa kuunnella, enkä tahdo, että kukaan pistää nenänsä minun tai meidän asioihin. Miehen mukaan minun tehtäväni on mainita asianomaiselle, jos sekaantuminen häiritsee. En ole samaa mieltä. Ei hän ole minun äitini.

Lauantai-illan hän pelasi, ja minä nukahdin hyvissä ajoin ennen yhtätoista. Heräilin välillä toteamaan, että hän oli yhä uppoutuneena luomaansa maailmaan ja vuoteen 1602. Sain uniseuraa taas aamuviideltä. Itsehän olin kerrassaan viihdyttävä ja viehättävä viikonlopunviete. Ensin kiukuttelen, ja sitten nukun. Tuntuu, ettei mikään uni taaskaan riitä.

Olen niin kyllästynyt tähän yksinäisyyteen. Minulla ei ole elämässäni mitään muuta sisältöä kuin E. Hän ei kuitenkaan ole vielä osa arkeani, ja sekoan tässä virikkeettömyydessä. Olen äärimmäisen epävarma kyvyistäni ja pääsystäni kouluun, ja tarvisin nyt erityistä tukea ja kannustusta. En ole kuitenkaan saanut oikein minkäänlaista kommenttia, mitä mieltä tykkimieheni on suunnitelmistani.

Hän ei ottanut kantaa lähtisikö mukaan, jos vaihtaisin kaupunkia. Tässä loukossa ei ole mitään. Ei paikkoja, joissa käydä. Ei asioita, joita tehdä. Ei ihmisiä, joille puhua. Jos pääsisin edes haluamaani oppilaitokseen, voisi todennäköisyys juttuseuraan ja sosiaaliseen elämään olla hieman suurempi, mutta kuten jo mainitsin: en luota itseeni.

Koskapa odotan vain päivien kuluvan, käyn raatamassa kamalilla työajoilla ja kehnolla palkalla, heräilen tyhjässä sängyssä ja itkeskelen ikävääni sekä pohjatonta yksinäisyyttä, en kestä yksinoloa yhtään enempää kuin on pakko. Siksi on niin vaikeaa, vaikka E kävisi vain muutaman tunnin näkemässä kavereitaan. Tietysti hän tarvitsee sitä, eikä voi olla kanssani jokaista hetkeä, mutta minulla ei ole mitään muuta. Kaipaan huomiota. Kaipaan hyväksyntää. Olen onneton muodostamaan uusia sosiaalisia kontakteja, ja missäpä minä edes ihmisiä enää tapaisin?

En tahtoisi olla näin vaikea ja mahdoton. En tahtoisi ulista taas tyytymättömyyttäni elämäni tiettyihin osa-alueisiin. E sanoi perjantaina ihania asioita, ja luotan hänen tarkoittaneen niitä. Tahtoisin olla niiden arvoinen. Yritän kovasti, mutta tuntuu, ettei se riitä. Tuntuu, etten minä riitä. En sitten tiedä kenen mittapuulla. Omallani, vai jonkun muun.

Laitoin tänään opiskelija-asuntosäätiölle sisäisen hakemuksen yksiöstä. Huomenna on pakko alkaa soitella työpaikkoja hakemusten spämmimisen ohella. En kestä tätä asuntoa, enkä jaksa nykyistä työtä. En henkisesti, enkä fyysisesti. Miksei vain voi olla jo huhtikuu. Miksei E voi tulla jo takaisin pysyvästi. Miksi pitää olla koko ajan kamala olo ilman häntä.

Kulta, tarkoitathan kaikkea sitä kaunista?

217

I feel so untouched
And I want you so much
That I just can't resist you
It's not enough to say that I miss you
I feel so untouched right now
Need you so much somehow
I can't forget you
Been going crazy from the moment I met you

The Veronicas - Untouched

Kulta, lähdetäänkö pois tästä kaupungista?

216

Eilinen oli katastrofi. Ei muuta.

Kulta, ei eroahdistukselle voi mitään. : (

215

Särkee ja kolottaa kuin vanhempaakin raihnaista muoria. Nilkka on kipeä ja selkä peruskalliota. Olkapää on niin jumissa ja vihlova, että kättä on tuskallista liikuttaa. Ihanaa. Mutakakustani tuli suklaakakku, koska pidin sitä minuutin-pari liian kauan uunissa. E ei tiedä, haluaako tortilloihin kana- vai jauhelihatäytteen. Meikkivoide on kohta lopussa, eikä pitkäaikaista suosikkiani enää valmisteta. Hiukset huutavat apua. Kämppis on ilmeisesti kotona viikonlopun. Lukemiseni on mennyt... mutakakuksi tällä viikolla. Olin valmis ennen seitsemää, ja lomabussi on tietysti juuri tänä perjantaina myöhässä. Tänään ovat asiat hieman vinksin vonksin.

Kulta, päätöksiä.

214

Ostin uuden mekon, koska lähden äidin kanssa baariin parin viikon päästä. Hän täyttää 29 aika monennen kerran. Olen jo seonnut järjestysluvuissa. E tulee huomenna, ja raadannassani töiden parissa on sentään jotain muutakin hyvää palkan lisäksi: vatsalihakseni palaavat. Päätin koettaa olla loppukuun tuhlaamatta. Huomenna leivon mutakakun.

Kulta, pitäisikö soittaa lisätietoja yhdestä asunnosta?

213

Kirjoitin pitkästä aikaa pitkän kirjeen E:lle nopean sutaisun sijaan. En uskaltanut avata ovea, kun kello soi ja kaveri linkkasi söpön biisin, jonka kertosäe jäi soimaan päähän.

Atlético Kumpula - Me kuulutaan yhteen

PS: Runokone on kiva lelu

tutuntuoksuisen miehen syleilyssä paljonpuhuva hiljaisuus
  alastoman unentuoksuinen loputon talvi
hyväksyntä nurinkurisesti antaa minun silittää leuan alta
  Vellova keinuva mukaansa tempaava kaupungin kajo
väärään vuoteeseen erehtynyt puikkelehtii puiden välissä,
se päivä, kun tapasimme sängyssä...

kun korissa on patonkia ja halpaa kuoharia
lattiakaivoon
  huokaava tuuli lehvästöissä murheellisena näkymättömänä ihmisjoukossa - sileä ja kylmä kuin loputon kaiku hengityksesi kaulallani
nousuhumalaisen tanssituttava postinkantaja ! 

Kulta, koska mennään piknikille?